Suomennos

TASAVALLAN PRESIDENTTI MARTTI AHTISAAREN LUENTO

UPSALAN YLIOPISTOSSA 2.11.1995

SIVISTYSYLIOPISTO OMANA AIKANAMME

Minulle on suuri kunnia luennoida täällä pohjoismaiden vanhimmassa yliopistossa.

Upsalan yliopisto muodosti myöhemmin Turkuun, Tartoon ja Lundiin perustettujen yliopistojen eräänlaisen kantayliopiston. Tämän yliopistoverkoston merkitys on ollut tärkeä ei vain Pohjolan vaan kokoEuroopan tieteelliselle ja sivistykselliselle kehitykselle.

Helsingin yliopiston ja Upsalan yliopiston välinen yhteistyö on aina toiminut erinomaisesti. Kun ruotsinkielinen yliopisto Åbo Akademi käynnisti toimintansa vuonna 1918, se oli luonnollisista syistä riippuvainen Ruotsin eikä vähiten Upsalan tuesta. Kun teologinen tiedekunta perustettiin 1924, tiedemiehet - muun muassa Upsalasta - avustivat eri alojen toiminnan käynnistämisessä. Tältä pohjalta syntyi läheinen yhteistyö, joka on jatkunut halki vuosien. .

Tätä merkittävää yhteistyötä yliopistojen välillä on henkilökohtaisesti edistänyt rehtori Stig Strömholm.

Rehtori Strömholm kuuluu myös aloitteentekijöihin Baltic University Programme- ohjelmassa, joka yhdistää 130 yliopisto Itämeren ympärillä. Ohjelma on toiminut jo muutaman vuoden, ja satelliittitekniikan avulla on pystytty luomaan opettajien ja opiskelijoiden välille ainutlaatuinen verkosto, jossa teemoina ovat ympäristönsuojelu, etniset kysymykset ja kestävä kehitys. 10 000 opiskelijaa on tähän mennessä osallistunut ohjelmaan, jota Upsalan yliopisto ansiokkaasti koordinoi ylimpänä valvojanaan rehtori Strig Strömholm, suuri Suomen ystävä, joka on antanut ainutlaatuisen panoksen suomalais- ruotsalaisten suhteiden hyväksi.

Viime vuosina olemme todistanaat valtaisaa mullistusta kansainvälisessä politiikassa. Imperiumit ovat romahtaneet,uudet vaikuttajat ovat murtautumassa esille. Totutut arvomme ja uskomuksemme ovat koetuksella. Olemme epäilemättä, ei vain vuosisadan ja vuosituhannen vaihteen, vaan kokonaan uuden aikakauden kynnyksellä.

Meidän tulisi kyetä hallitsemaan tämä valtaisa muutos, kiihtyvä globaali taloudellinen ja poliittinen kilpailu rauhanomaisesti ja yhteistyön keinoin. Jotta tämä olisi mahdollista, tarvitsemme kriittistä keskustelua ja rohkeita näkemyksiä. On syntymässä maailmanlaajuinen tiedon ja markkinoiden alue. Nyt tulevaisuus on enemmän kuin koskaan kiinni siitä, mitä yliopistoissa tehdään - ja jätetään tekemättä.

Yliopistot ovat tässä prosessissa lopulta ehkä parhaita sopeutujia. Ne ovat alun alkaenkin luonteeltaan aidosti kansainvälisiä yhteisöjä. Toisaalta Euroopassa Westphalenin rauhasta käynnistynyt kansallisvaltioiden ja kansallisuuksien aika - - joka ei ollut rauhan vaan sodan aikaa- - katkoi yliopistojen kansainväliset yhteydet, niistäkin tuli olemukseltaan kansallisia instituutioita.

Koulutus on aina ollut keskeisessä asemassa yhteiskuntaa kehitettäessä. Siten kunkin aikakauden vaatimukset koulutuksen suhteen ovat lähteneet paljolti yhteiskunnallisista tarpeista. Toisaalta tiede- ja sivistysyliopistot ovat parhaimmillaan olleet suunnan näyttäjiä: aikansa valtarakenteiden kyseenalaistajia.

Suomalaisen koulutusjärjestelmän kehittämisessä on toisaalta kiinnitetty huomiota hajauttamiseen ja nyt viime vuosina ammattikorkeakouluverkoston aikaansaamiseen tiedekorkeakoulujen,yliopistojen, rinnalle.

Tehdyistä suurisuuntaisista kehittämistoimista huolimatta vaikuttaa kuitenkin siltä, että etenkin yliopistot ovat yllättyneet meneillään olevan kansainvälisen sekä yhteiskunnallisen muutoksen syvyydestä. Suomessa on käynnistynyt monipuolinen keskustelu yliopistojen asemasta ja niiden työn ja vastuun kehittämisestä.

On havaittu, että muusta yhteiskunnasta eristäytyvä yliopisto näivettyy. Toisaalta tiedämme ne vaarat, mitkä liittyvät liian lähellä hallintoa,elinkeinoelämää ja valtiovaltaa olevaan "ammattikoulutusyliopistoon". Suomen Akatemian tutkijat Hannele Kurki ja Teuvo Räty korostavat, että yliopistojen monopoli tiedon tuottajina on murtunut. Yhä suurempi osa tiedosta tuotetaan siellä, missä sitä myös sovelletaan. Tieteelliset yhteisöt eivät enää noudata akateemisia tieteenaloja, vaan eri aloilta ja erilaisista tutkimusympäristöistä tulevat tutkijat muodostavat verkostoja ja tutkijaryhmiä, joissa puhtaasti akateemiset tutkijat saattavat olla vähemmistönä. Tämä uusi tilanne tulisi näiden suomalaistutkjjoiden mukaan kokea haasteena: yliopistojen on tiedettävä mitä muualla tapahtuu ja oltava yhteistyölle avoin.

Tässä tilanteessa yliopistojen eräs vahvuus on niiden eräänlaisessa ristiriitaisessa monimuotoisuudessa. Yliopistoissa ei opeteta lopullisia totuuksia, vaan parhaimmillaan omataan kyky esittää oikeita kysymyksiä ja luodaan edellytyksiä älyllisen uteliaisuuden kehittymiselle. Kyky itsenäiseen ajatteluun- - henkilökohtaiseen vakaumukseen- - ja auktoriteettien epäilyyn on edelleen yliopistollisen koulutuksen ydin. Näin ne myös osaltaan parhaiten rakentavat kansalaisyhteiskuntaa, jonka perustan muodostavat sosiaalisesti vastuuntuntoiset yksilöt,jotka ovat tietoisia oikeudestaan olla eri mieltä.

Käynnistyneessä suomalaisessa yliopistokeskustelussa on professorikunnan piiristä esitetty ymmärrettäviä vaatimuksia parantaa yliopistojen materiaallisia toimintaedellytyksiä, mutta lisäksi on vaadittu "parempia professoreja". Uskoakseni huoli on kuitenkin laajempi. Mikä on yliopistojen ja tieteellisen tutkimuksen merkitys tänään?

Kysymys on lisäksi kulttuurimme arvoperustasta, sivistyksestä ja sen olemuksesta. On rohkaisevaa, että yliopistojen piirissä ollaan nyt havahduttu ottamaan tässä keskustelussa niille kuuluvaa vastuuta. Tiedän, että tämä pohdista on ajankohtainen myös tässä yliopistossa.

Keskustelu sivistysyliopistosta ja yksilön vastuusta käynnistyi 1700- luvun lopulla. Myöhemmin 1800- luvun alkupuolella keskustelu tiede- ja sivistysyliopistosta sai jalansijaa myös Suomessa ja Ruotsissa. Yhtenä vaikuttajana esiintyi suomalainen kansainvälisestikin arvostettu filosofi ja myöhempi valtiollinen johtajamme, J.W. Snellman. Hän oli etenkin 1840- luvulla usein nähty vieras sekä Tukholmassa, mutta myös täällä Upsalassa. Hän julkaisi 1840 Tukholmassa kirjasen "Om det akademiska studium". Se sisälsi joukon ajatuksia, jotka hän oli aikonut esittää vuonna 1837 Helsingin yliopistossa kielletyssä luentosarjassaan.

Snellmanin näkemyksissä on jotain tärkeää myös tämän päivän keskustelun kannalta. Kirjasessaan Snellman pureutui aikansa yliopisto- opetukseen ja lopulta yliopiston tehtävään. Hän arvosteli sekä Suomen että myös Ruotsin yliopistoja liiasta "koulumaisuudesta",ja vaati enemmän huomiota kiinnitettäväksi itsenäiseen tieteelliseen tutkimukseen ja henkilökohtaisen vakaumuksen kehittämiseen; vain kestävä vakaumus saattoi muodostaa yliopistollisen vapauden perustan. Yliopiston opettajilta hän edellytti kykyä luoda opiskelijoihin "elävää henkeä".

Toivomallaan elävällä hengellä Snellman tarkoitti sitä uudistuvaa voimavaraa, joka kaikilla yliopistoilla on: nuoriso ja uudet ajatukset. Tässä on ja tulee aina olemaan sivistys- ja tutkimusyliopiston suurin voimavara. Opettajien tehtävänä on luovuuden liekin hehkuttaminen, ei sammuttaminen.

Palaan vielä suomalaiseen yliopistokeskusteluun, koska uskon sen olevan merkityksellistä myös täällä Upsalassa käytävän yliopistokeskustelun kannalta.. Taloudellinen lama on pakottanut nostamaan esille tulosvastuullisuuden. Tämä järkyttää yliopiston sisäistä rauhaa,totuttuja järjestelyjä. On kysytty, miten esimerkiksi arvioidaan professorien tasoa ja työpanosta. Tässä yhteydessä on vaadittu järjestelmän kehittämistä niin, että pätevyys, luovuus ja tulokset palkittaisiin. Lyhyesti: on haluttu antaa tilaa erilaisuuksille. Pystymmekö tähän?

Pohjoismaissa olemme pitäneet tasa- arvoa koko kultturimme yhtenä kantavana perusominaisuutena. On kuitenkin kysyttävä, olemmeko menneet tasa- arvon tulkinnassa liian pitkälle, tai soveltaneet sitä alueille, missä kysymys ei ole niinkään tasa- arvosta. Tasa- arvo ei voi merkitä sitä, että luovuuden palkitsemisesta ja rohkaisemisesta tulisi tasa- arvon nimissä pidättyä. En sentään väitä, että olisimme palaamassa keskiaikaisiin oloihin. Olihan ajatus tiedon kasvusta ja jatkuvasti uutta kohti etenevästä, kritiikistä syntyneestä lisätiedosta tuolle ajalle vieras. Professoreilta ei edellytetty tutkimusta, vaikka he saivat sitä harrastaa ikäänkuin yksityisasiana. Kuvaava on seuraava esimerkki lähes kaksisataa vuotta Upsalan yliopiston perustamisen jälkeen. Kuninkaallisen Turun Akatemian rehtori merkitsi konsistorin pöytäkirjaan 1642 huomautuksen, jonka mukaan "jokaisen professorin on pidettävä huoli siitä, ettei hän esitä mitään uuutta, jottei näyttäisi tekevän enemmän ja paremmin kuin muut,mistä aiheutuisi epäilyksittä ärtymystä ja epäsopua".

Tasa- arvon ihanne on toteutetteva niin, että se ei estä "uuden esittämistä", vaan rohkaisee siihen. Luovuuden nujertaminen merkitsee - - ikävä kyllä- - myös takaiskua kaikelle kehitykselle.

Akateemikko Erik Allardt esitti pari viikkoa sitten osuvasti otsikoidussa esitelmässään "Tiede ja olennaiset kysymykset" arvion, että näiden asioiden - - tieteen ja olennaisten kysymysten- - on kuljettava käsi kädessä. Hän arvosteli yhteiskuntatieteilijöitä siitä, että he eivät enää näe metsää puilta. Tutkitaan vain pinnallisia "sosiaalisia ilmiöitä", ei niinkään analysoida tämän päivän keskeisiä yhteiskunnallisia tapahtumia,prosesseja. Lainaan Allardtia:"Tutkitaan yhä useammin pieniä erillisryhmiä ja niiden sosiaalisia maailmoja ilman, että tutkimustuloksilla olisi selvää yhteyttä vakaviin yhteiskunnallisiin ongelmiin".

Allardt asettaa vaativan haasteen etenkin yhteiskuntatieteilijöille, mutta mielestäni laajemminkin koko tiedeyhteisölle. Toivon, että yliopistojen opettajat ja opiskelijat tulisivat rohkeasti esille julkiseen keskusteluun.

Goethe totesi:"Korkeinta on keskustelu". Aikamme hyväss yhteiskunnassa on tilaa moniarvoiselle ja kriittiselle julkisuudelle. Olen aiemmin tänä vuonna pitämässäni esitelmässä Tampereen yliopiston 70- vuotisjuhlassa esittänyt huoleni siitä, että läntisissä yhteiskunnissa on pula uskottavista ja pätevistä yhteiskuntakriitikoista: intellektuelleista. Viittasin tässä yhteydessä Columbian yliopiston professoriin Edward W. Saidiin, joka on tunnetuissa puheenvuoroissaan kyseenalaistanut aikamme lukeneiston kyvyn täyttää kriitikon tehtävän yhteiskunnassamme. Said miettii, ovatko aikamme kirkkaimmatkin intellektuellit yhä enenevässä määrin aineellisen mukaavuudenhalun korruptoimia- kyvyttömiä antamaan suuntaa yhteiskunnalliselle keskustelulle .

Saidin huoli on perusteltua. Olen vakuuttunut siitä, että tarvitsemme jälleen, jos emme yliopistovallankumousta, niin yliopistojen opettajien ja opiskelijoiden aktivoitumista yhteiskunnallisen keskustelun ryydittämiseksi. On toivottavaa, että tämä ajelehtiva aikakautemme voisi saada suunnanäyttäjäkseen aidon sivistyksen parhaat puolustajat ja kehittäjät.

Eurooppalainen yhteenkuuluvuus on yhä merkityksellisempää. Suomen ja Ruotsin liittyminen Euroopan unioniin oli ratkaisu tämän yhteenkuuluvuuden puolesta. Euroopan ja Euroopan unionin asema kansainvälisessä yhteisössä määräytyy nyt enemmän kuin koskaan niiden panoksesta maaialmanlaajauisessa taloudellisessa,teknologisessa ja kulttuurisessa vuorovaikutuksessa.

Eurooppa on kuitenkin monella tapaa menettänyt asemiaan kansainvälisessä yhteisössä, etenkin teknologisissa innovaatioissa. Vaarana on, että Euroopan unioni alkaa rakentaa ympärilleen kaupan uudenlaisia esteitä, eräänlaista linnoitusta. Näin integraatiosta muodostuisi vähitellen uusi este laajemmalle kansainväliselle vuorovaikutukselle. Suomen ja Ruotsin kaltaisten monialaista kansainvälistä vuorovaikutusta ja kaupan vapautta puolustavien unionimaiden on pidettävä huolta siitä, että kuvaamani uhkakuvaa ei toteuteta.

Avainasemassa on siten Euroopan unionin kansalaisten koulutus ja unionin sivistysinstituutioiden kehitys. Unioni on erilaisten kulttuuriperinteiden yhteisö. Ei ole yksinkertaista luoda koko unionialueen kattavaa sivistysajattelua. EU ei säätele koulutusta ja tutkimusta direktiivien avulla. Sen sijaan koulutukseen ja tutkimukseen vaikutetaan yhteisellä tavoitelausumilla ja erilaisten elinten päätöslauselmilla. Lisäksi toteutetaan laajoja jäsenmaiden keskinäisiä yhteistyöohjelmia. Oleellista on kuitenkin unioninrahoituksen järkiperäinen hyödyntäminen opetukseen ja tutkimukseen.

Tällä hetkellä on tilanne edelleen sellianen, että Euroopan unionin jäsenvaltiot eivät ole edelleenkään erityisen houkuttelevia opiskelijoiden kohdemaita. Esimerkiksi Pohjoismaiden kannalta Yhdysvallat on tässä suhteessa houkuttelevampi vaihtoehto, kun punnitaan jatko- opiekslu- ja tutkimustyön suorittamisen vaihtoehtoja.. Tosiasia on, että työvoiman liikkuvuus esimerkiksi kielisyistä on vaatimatonta EU:n sisällä. Toivon, että tähän kysymykseen paneudutaan vakavasti unionimaissa.

On jo kulunut sanonta, että yhteiskunnallinen ajattelu on jäänyt jälkeen yhteiskunnan muutoksista. Kylmän sodan päättyminen epäilemättä vahvisti tätä epäilystä. Vain muutamat ennustivat edessäolleen suuren historiallisen käänteen. Toisinkin olisi voinut olla.

Paluuta yksinkertaistettuihin totuuksiin ei ole: meillä ei ole enää käsillä yhtä yhteiskunnallista kysymystä, vaan mitä moninaisin kirjo yhteiskunnallisia kysymyksiä. Yhteiskunnan muutos jatkuu.

Meiltä kaikilta kysytään nyt kykyä kuunnella toisiamme . On myös muistettava, että perustaavaa laatua olevia tieteellisiä ja filosofisia uudistuksia syntyy myös tiedeyliopistsojen ja muiden virallisempien laitosten ulkopuolella. Upsala on kulttuurien ja tieteiden kohtauspaikka. Uuden syntysija. Toivotan Upsalan yliopistolle, sen opttajakunnalle ja opiskelijoilla parhainta menestystä.