TASAVALLAN PRESIDENTTI MARTTI AHTISAAREN ESITELMÄ

"INDIA INTERNATIONAL CENTRE'SSA",

New Delhi 26.11.1996

Itsenäisyytensä ensi hetkistä alkaen ovat Intiaa elähdyttäneet samat yhteiskuntafilosofiset lähtökohdat kuin Eurooppaakin. Intia on demokraattinen oikeusvaltio, joka takaa kansalaisilleen perusoikeudet ja -vapaudet. Intian puolustuslaitos on koko itsenäisyyden ajan ollut tiukasti epäpoliittinen. Nämä ja muut samantapaiset ominaisuudet luovat edellytyksiä dialogille, joka muutoin olisi vaikeaa, ehkä mahdotonta.

Yhtä tärkeä yhdistävä perustekijä Intian ja Euroopan välillä on samansuuntainen perusnäkemys kansainvälisestä turvallisuudesta, pyrkimys estää konfliktien eskaloituminen aseellisiksi yhteenotoiksi ja ratkaista ne neuvotteluteitse. Tämän näkemyksen taustalla on kummassakin tapauksessa katkerat historialliset kokemukset. Epäilemättä myös demokraattisen yhteiskuntajärjestyksen ja tämän rauhanomaisen asennoitumisen välillä on looginen yhteys.

Itsenäinen Intia toi kansainväliseen elämään tervetulleen yhdistelmän idealismia ja kansallisten etujensa suojelemista. Tämän piirteen Intian ulkopolitiikka on säilyttänyt näihin päiviin asti. Suomi ja Intia ovat löytäneet itsensä usein kansainvälisissä kiistoissa samalta puolelta, erityisesti YK:ssa.

Kun Eurooppa oli jakautunut kahtia kylmän sodan vuosikymmeninä, Intia ylläpiti tiiviitä suhteita Euroopan kummankin puoliskon kanssa. Uskollisena nehrulaiselle maailmankatsomukselleen se kieltäytyi valitsemasta puoltaan idän ja lännen konfliktissa ja rakensi sen sijaan itselleen maailmanpoliittisesti merkittävän aseman sitoutumattomien liikkeen johdossa. Jo niin varhain kuin v. 1949 Nehru kuvaili Intian ulkopolitiikkaa seuraavasti:

"Tämän politiikan päätavoitteina ovat; pyrkimys rauhaan, ei liittoutumalla yhdenkään suurvallan tai valtaryhmittymän kanssa, vaan asennoitumalla itsenäisesti kuhunkin riidanalaiseen tai kiisteltyyn kysymykseen; alistettujen kansojen vapauttaminen; kansojen ja yksilöiden vapauden vaaliminen; rotuerottelun lopettaminen sekä ihmiskunnan valtaosaa vaivaavan puutteen, sairauden ja tietämättömyyden poistaminen."

Lukuunottamatta sitä, että "alistettujen kansojen vapauttaminen" on toteutunut, ei sanaakaan tässä määritelmässä tarvitsisi tänään muuttaa. Näin siitä huolimatta, että maailmanpoliittisten tapahtumien paine usein pakotti sekä Nehrun että hänen seuraajansa etsimään yhteistyötä milloin yhden, milloin toisen valtaryhmittymän kanssa.

Euroopan unioniin, jonka jäseneksi Suomikin liittyi vuonna 1995, Intia solmi diplomaattiset suhteet kolme vuosikymmentä sitten, eräänä ensimmäisten Euroopan ulkopuolisten maiden joukossa. Se osoitti juuri sitä ennakkoluulottomuutta, joka heijastuu yllä siteeratusta Nehrun tavoitteenasettelusta. Tämä kädenojennus johti kasvavaan kauppavaihtoon ja institutionaalisiin yhteistyöjärjestelyihin, mm. laajaan kehitysyhteistyöhön EU:n komission kanssa, ministeritason dialogiin vuonna 1982 ja viimeksi nk. "kolmannen sukupolven" yhteistyösopimukseen vuonna 1993. Sen perustana on juuri edellä mainittu demokraattisten periaatteiden ja ihmisoikeuksien kunnioitus. Tältä pohjalta nousee myös EU:n komission "Communication on India", joka julkaistiin tänä vuonna. Suomi EU:n jäsenmaana näkee tämän asiakirjan askeleena kohti laajentuvaa ja monipuolistuvaa dialogia EU:n ja Intian välillä. Pahin este hyvien ja molempia puolia hyödyttävien suhteiden kehittymiselle EU:n ja Intian välillä on objektiivisen tiedon puute, joka synnyttää vääriä ennakkoasenteita. Suomi haluaa omasta puolestaan antaa aktiivisen panoksensa EU-Intia -dialogiin. Meidän kannaltamme katsoen juuri EU:n jäsenyys antaa meille välineen lähentää suhteitamme Intiaan tavoilla, jotka muutoin olisivat olleet meidän ulottumattomissamme.

Kylmän sodan päättyminen on pakottanut sekä Intian että Euroopan maat, kylmän sodan aikaisten rintamien molemmin puolin, pohdiskelemaan kansainvälistä asemaansa ja strategisia peruslinjojaan kenties syvällisemmin kuin kertaakaan 1940-luvun lopun jälkeen. Euroopan turvallisuusrakenteissa on tapahtunut perusteellinen muutos. Vanhojen rakenteiden tilalle on vasta muotoutumassa uutta. Tämän päivän tilannetta leimaavat nopeat muutokset ja epävarmuus. Turvallisuuskäsite on myös laajentunut kattamaan koko kansainvälispoliittisen agendan aseidenriisunnasta ympäristöongelmiin ja terrorismista ihmisoikeuksiin. Turvallisuuspolitiikassa tarvitaan kokonaisvaltaista otetta. Se vaatii aikaisempaa enemmän yhteistyötä niin kansainvälisesti kuin maansisäisesti eri sektoreiden kesken.

Sekä Intian että Euroopan yhteiset perusarvot - demokratia, oikeusvaltiorakenne, ihmisoikeudet - ovat osoittautuneet viime vuosien myllerryksissä kestäviksi. Niistä ei tarvitse tinkiä vaan niitä on päinvastoin vahvistettava. Kaikki inhimillinen, siis myös näiden arvojen soveltaminen käytännön yhteiskuntaelämään, on väistämättä epätäydellistä. Suurin uhka tässä suhteessa tulee kuitenkin niiltä tahoilta, jotka epäävät näiden arvojen universaalisuuden. Arvorelativismi, väite siitä, että ihmisarvo ja kaikki, mikä siihen liittyy, on riippuvainen aikakaudesta, kulttuurista tai yhteiskunnallisista perinteistä tai jollain tavoin alisteista paikallisille arvoille, on usein kuultu näkökanta. Tämän näkemyksen esittäjät edustavat kuitenkin useimmiten tahoja, joilla olisi jotain menetettävää, jos demokratia, oikeusvaltion periaatteet ja ihmisoikeudet toteutuisivat heidän yhteiskunnissaan.

Valtioiden perusvelvollisuus on huolehtia kansojensa fyysisestä ja valtiollisesta eloonjäämisestä. Jos kriisi on tarpeeksi syvä, on kaikella muulla vain välinearvo. Ulkopolitiikan periaatteellisiakin linjanvetoja on historian murroskohdissa tarkasteltava viileästi tällä mittapuulla. Suomen kannalta on merkityksellistä, ettei puolueettomuuspolitiikalla ole enää sitä välinearvoa kuin kylmän sodan aikana. Sotilaallinen liittoutumattomuus ja itsenäinen puolustus, yhdessä aktiivisen osallistumisen kanssa kansainväliseen kriisinhallintaan, ovat edelleen Suomen turvallisuuspolitiikan perustana. Samanaikaisesti on yhä voimakkaan sitoutumattomien maiden liikkeen piirissä käyty vilkasta keskustelua sitoutumattomuuden käsitteestä ja liikkeen tulevasta roolista kylmän sodan jälkeisessä maailmassa. Suomessa seurataan kiinnostuksella tätä maailmanlaajuisestikin tärkeää keskustelua.

Kysymys aseidenriisunnasta muutti muotoaan kylmän sodan päätyttyä, mutta ei menettänyt ajankohtaisuuttaan. Aseidenriisunta ja asesulku ovat kansainvälisen yhteisön välineitä ehkäistä konflikteja ja niiden leviämistä myös kylmän sodan jälkeisissä oloissa.

Suomen mielestä hiljattain allekirjoitettu ydinkoekieltosopimus tukee käynnissä olevaa myönteistä kehitystä. Ydinaseiden riisunta on vihdoinkin todellisuutta ja ydinsulku on merkittävästi vahvistunut. Ydinkoekielto- sopimus vahvistaa kehitystä, joka vähentää ydinaseiden turvallisuuspoliittista roolia. Intian päätös jäädä sopimuksen ulkopuolelle oli meille pettymys, joka aiheuttaa huolta sopimuksen voimaantuloa odottavassa kansainvälisessä yhteisössä. Kunnioitamme luonnollisesti Intian suvereenia oikeutta tehdä oma päätöksensä. Syntyneessä tilanteessa tarvitaan avointa ja suoraa vuoropuhelua. Me olemme valmiita kuuntelemaan Intian turvallisuushuolia ja uskon tähän olevan valmiutta laajemminkin Euroopassa ja koko kansainvälisen yhteisön piirissä.

Haluan korostaa, että kauan kaivatun ydinkoekieltosopimuksen syntyminen ei suinkaan ollut ydinaseiden riisunnan loppu, vaan sen on jatkuttava ja ydinsulkua on edelleen vahvistettava. Seuraavaksi haluamme sopimuksen, jolla kielletään fissilimateriaalin tuotanto asekäyttöön. Haluamme myös, että tehdyt sitoumukset ydinaseiden vähentämiseksi pannaan täytäntöön ja että vähennykset jatkuvat. Tämä luo meille kaikille, myös Suomelle ja Intialle turvallisuutta.

Kylmä sota kätki alleen joukon uhkia ja konflikteja, joille kansainvälinen yhteisö ei voinut omistaa riittävästi huomiota, kun suuri osa sen henkisestä energiasta tuhlautui valtablokkien keskinäiseen kilpailuun. Merkittävin näistä on ympäristön muutoksista aiheutuva globaalinen uhka. Tässä Euroopalla ja Intialla on sekä yhteinen etu että yhteinen vastuu. Ilmastonmuutos, biodiversiteetin suojelu tai ympäristön saastuminen koskevat meitä kaikkia yhtä paljon, olkoonkin, että teollistunut Eurooppa on matkaansaattanut useita näistä ongelmista, joko itse tai keksimänsä teknologian leviämisen kautta. Sekä Intian että Euroopan kohtalonkysymykset energia- ja vesivarojen saannista ja riittävyydestä liittyvät elimellisesti niihin linjanvetoihin, joita ympäristökysymyksen suhteen tehdään. Juuri Intian demokraattinen luonne tekee siitä Euroopan luonnollisen kumppanin, kun tätä koko ihmiskuntaan kohdistuvaa vaaraa torjutaan.

Intia ja Eurooppa ovat myös luonnollisia yhteistyökumppaneita torjuttaessa niitä muita uhkia, joita joskus on kutsuttu yhteisnimellä "uusi kansainvälinen agenda". Tarkoitan järjestäytynyttä rikollisuutta, mukaanlukien terrorismia, huumetuotantoa ja -kauppaa, rahanpesua, laitonta maahanmuuttoa ja korruptiota. En haluaisi myöskään jättää mainitsematta vaarallisia uusia epidemioita, joista HIV/AIDS on tärkein esimerkki. Kaikki nämä koskevat erotuksetta sekä Intiaa että Eurooppaa. Jokainen niistä uhkaa edellä mainitsemiani perusarvoja, joiden varassa poliittinen maailmankuvamme lepää. Euroopan unionin jäsenenä Suomi on jo sitoutunut tukemaan yhteistyöohjelmia kaikilla näillä aloilla. Eurooppa odottaa Intialta täysimittaista yhteistyötä näissä suhteissa, ei vastapalveluna vaan Intian oman edun vuoksi.

Kylmän sodan aikaisen maailmanjärjestyksen katoaminen on tuntunut erityisen kipeästi taloudellisen ja sosiaalisen kehityksen alalla. Itäinen Eurooppa on edelleen karien ja yhteiskuntarakennetta koettelevien muutosten kourissa. Sekä Suomessa että Intiassa saivat talousreformit uutta pontta, kun vakiintunut kauppakumppani Neuvostoliitto lakkasi olemasta. Samaan aikaan on maailmankaupan rakenteissa tapahtumassa merkittäviä ja kaikkien ulkomaankaupasta riippuvaisten valtioiden kannalta ongelmallisia muutoksia. Intian osalta tällaiset muutokset tuntuvat sikäli vaikeina, että Intia on juuri muuttamassa kehitysstrategiaansa enemmän vientiin ja ulkomaisiin investointeihin painottuvaksi. Asiaa ei paranna se, että uusi maailmankaupan järjestelmä on kaukana ihanteellisesta. Intialainen diplomaatti Muchkund Dubey on kuvaillut Uruguayn kierroksen jälkeistä tilannetta seuraavasti:

"Uruguayn-kierroksella syntynyt kansainvälisen kaupan järjestelmä on yhdistelmä valikoivaa ja vain osittain liberalisoitua monikansallisuutta, syrjivää regionalismia ja mielivaltaista unilateralismia".

En olisi käyttänyt noita sanoja itse, mutta myönnän olevan vaikeata väittää tuota määritelmää vastaankaan. Ehkä Churchillin väite demokratiasta on paras vastaus tässäkin. Hänhän sanoi demokratian olevan kurjin mahdollinen poliittinen järjestelmä "except for all the others".

En ryhdy tässä käymään läpi sitä pitkää ja monimutkaista asialuetteloa, joka odottaa kaikkia Maailman kauppajärjestön jäsenvaltioita, niin Intiaa kuin Suomeakin, kunhan WTO:n Singaporessa pidettävä ministerikokous on pidetty. Haluan vain korostaa, että WTO:n asialuettelon takana on joukko perustavanlaatuisia, suorastaan eksistentiaalisia kysymyksiä, joihin ihmiskunnan on yritettävä löytää vastauksia ennenkuin on liian myöhäistä.

Näiden vastausten löytämisessä näen demokraattisen Intian ja demokraattisen Euroopan välisellä vuoropuhelulla olevan paljon käyttämättömiä mahdollisuuksia. Tarkoitan ennen kaikkea kysymystä siitä, mitä niin kutsuttu kehitys on, toisin sanoen millaista kehitystä haluamme ja millainen kehitys on mahdollinen. Onko nykyisten kehitysmaiden teollistuttava saman kaavan mukaan kuin Kaakkois-Aasian tiikerit? Jos niin on oltava, mitä se merkitsee yhteiskuntarakenteen ja luonnonvarojen kannalta? Me käytämme tuota viattoman tuntuista sanaa "kehitys" ikäänkuin tietäisimme mistä puhumme, mutta tosiasia on, ettei meillä ole yleisesti hyväksyttyä kehityksen määritelmää enempää kuin kehityksen teoriaakaan. Taloustieteilijöiden on luonnollisesti tehtävä pohjatyö, mutta ratkaiseva vaihe kehityksen määrittelemisessä on selvästikin poliittinen.

Toinen ja samaan yhteyteen liittyvä intialais- eurooppalaisen vuoropuhelun aihe on globalisaation luonne. Onko talouden globalisaatio mustavalkoinen, "kaikki-tai-ei-mitään" -kysymys, niinkuin puhdasoppiset uusliberaalit talousoppineet näyttävät sanovan, vai onko sen suhteen mahdollista olla selektiivinen? Eräiden piirien Intiassa käyttämä iskulause "kyllä piilastuille, ei perunalastuille" ("yes to silicon chips, no to potato chips"), näyttää huvittavalta ja triviaalilta mutta se sisältää syvällisen kysymyksen globalisaation perusluonteesta. Voiko Eurooppa, Intia tai vaikkapa Suomi hillitä ja ohjata globalisaatiota omalta kohdaltaan vai sotiiko se Uruguayn kierroksen perusteita vastaan? Mikä on julkisen vallan ja markkinavoimien oikea voimatasapaino globalisoituneessa kansantaloudessa?

Kolmas samaan aihepiiriin kuuluva kysymysryhmä on alueellista integraatiota koskeva. Mikä osa talouden globalisaatiossa on alueellisilla järjestelmillä kuten EU:lla, SAARC:lla, ASEANilla tai vaikkapa APECilla? Kulkeeko tie globalisaatioon niiden kautta vai niiden ohi? Vai olisiko ajateltavissa, että talouden globalisaatio kulkee rinnan alueellisen yhteistyön kanssa?

Kaikkiin näihin ongelmiin on pian muotoiltava demokratian perustalla lujasti lepäävät, yleismaailmallisesti hyväksyttävät vastaukset. Vain silloin voimme vastata niihin kysymyksiin, joita kansalaiset kaikissa maissa esittävät poliittisille johtajilleen yhä tiukemmassa sävyssä. Nämä kysymykset näyttävät erilaisilta Euroopassa ja Intiassa, mutta koskevat pohjimmiltaan samoja asioita, vaurauden ja hyvinvoinnin tasaisempaa jakautumista.

Useimmissa Euroopan maissa kysymys koskee hyvinvointivaltion tulevaisuutta. Perusteema on tässä yhteydessä yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden toteutuminen. Epädemokraattisissa järjestelmissä hallitsevat voivat ummistaa silmänsä ja kieltäytyä kuuntelemasta. Demokraattisissa järjestelmissä se on mahdotonta. Kaikista maantieteen ja historian synnyttämistä erilaisuuksista ja ajoittaisista mielipide-eroista huolimatta demokraattinen perinne sitoo Euroopan ja Intian yhteen ja pakottaa ne yhdessä kohtaamaan aikamme haasteet.