TASAVALLAN PRESIDENTIN LUENTO POHJOIS-SUOMEN

OPETTAJAPÄIVILLÄ OULUSSA 26.1.1996

JATKUVAN OPPIMISEN HAASTE MUUTOSYHTEISKUNNASSA

Minulle on hyvin mieluisaa saada käyttää puheenvuoro Pohjois-Suomen opettajapäivillä. Opettajan tehtävä - johon olen täällä Oulussa saanut koulutuksen - muodostaa vahvan osan ammatillista ja henkistä identiteettiäni.

Ehkä on jotain erityistä mieltä siinä, että erikoistuin nimenomaan hitaasti hahmottavien lasten opettajaksi. Se oppi ei totisesti ole mennyt hukkaan myöhempinäkään vuosina toimiessani kansainvälisten kriisien sovittelijana tai nyt tasavallan presidenttinä. Voidakseni opettaa menestyksellisesti, minun oli opittava kuuntelemaan ja ymmärtämään: selviämään yllättävistä ongelmista.

Olen valinnut esitelmäni otsikoksi: "Jatkuvan oppimisen haaste muutosyhteiskunnassa". Olen vakuuttunut siitä, että käsitteet oppiminen ja muutos ovat keskeisiä ja toisiinsa liittyviä arvioidessamme opettajan kannalta alan haasteita.

Suomalainen yhteiskunta osana Pohjolaa ja uudistuvaa Eurooppaa on monitasoisen muutoksen keskellä. Ajallisesti olemme vuosisatamme päätösvaiheessa. Katsomme menneeseen ymmärtääksemme tulevaa. Perinteestä voimme saada voimaa, pohjaa ja uuden luomisessa tarvittavaa materiaalia, mutta siitä ei enää voi ohjautua. Varsinainen haasteemme on muutoshaaste. Nyt kysytään meiltä kaikilta kykyä suvaita erilaisuus ja toisenlainen näkemys.

Valmistellessani tätä esitystä olin yhteydessä maamme opetus- ja sivistystyön tekijöihin. Olen myös käynyt luokkahuoneissa maakuntavierailuillani: olen saanut vaikutelman, että maamme kouluissa niin oppilaat kuin opettajatkin yhdessä vanhempien kanssa kyllä tiedostavat muutoksen syvyyden. Samalla kannetaan huolta siitä, miten selviämme. Samaa kysyn itse ja niin varmaan teette tekin, hyvät ystävät.

Nopean muutoksen yhteiskunnassa asiantuntemuksen ja auktoriteettien asema muuttuvat. On sanottu, että tieteen sana pirstoutuu tietoräjähdykseen. Harva ymmärtää, millainen maailma on viiden vuoden kuluttua. Vielä harvempi voi varmuudella ennustaa, mikä ammatti, investointi tai tuotantosuunta menestyy vuonna 2005. Aluksi tällainen epävarmuus ei voi muuta kuin lisätä ahdistusta.

On mahdollista, että epävarmuus purkautuu uusien auktoriteettien tarpeeseen. Vastausta tulee kuitenkin hakea toisaalta. Jatkuvan muutoksen yhteiskunta on väkevä haaste omatoimisen ihmisen synnylle, ihmisen, joka kyntää oman vakonsa elämänsarkaan.

Toisaalta aikamme menestystarinat syntyvät kyvystä yhteistyöhön ja yhteisöllisiin ratkaisuihin. Kysymys on siten omatoimisesta ihmisestä, joka kykenee yhteisölliseen toimintaan ja vastuunkantoon.

Maamme neljä vuosikymmentä kestänyt sodanjälkeinen jälleenrakentamisen ja teollistamisen vaihe nosti etualalle koulutuksen. Kuten Seppo Niemelä toteaa osuvasti, sana "koulutus" tuo aivan oikein mieleen äkseerauksen, samojen asioiden toistamisen niin usein, että ne muuttuvat automaattisiksi. Tätähän teollinen yhteiskunta tarvitsi. Tärkeintä olivat oppimäärät ja kelpoisuudet. Sen jälkeen ihminen oli valmis ottamaan paikkansa tuotanto- ja yhteiskuntakoneen osana.

Nopea muutos on täysin kyseenalaistanut tämän ajattelutavan ja suunnitteluideologian. Tarvitaan kykyä omatoimiseen tiedon hankintaan ja valmiuksia omaksua uusia taitoja ja ajattelumalleja. Nykypäivän työelämä odottaa työyhteisön kaikilta jäseniltä työn luovaa kehittämistä työyhteisön aktiivisena jäsenenä yhteisten tavoitteiden mukaisesti. Milloin työyhteisöä ei ole tarjolla, tarvitaan omatoimisuutta ja yritteliäisyyttä.

Koulujärjestelmä on oletettavasti kokemassa perusteellisen muutoksen teollisen jälkeisessä, sanottakoon sitä vaikka muuttuvassa tietoyhteiskunnassa. Kasvatus jää tarkoittamaan lapsuutta ja varhaisnuoruutta. Nuoriso- ja aikuisoppiminen muuttuvat itsekasvatukseksi. Opettaja muuttuu oppimestarista oppimisen virittäjäksi ja oppimisympäristön järjestäjäksi. Oppilaitosrajat muuttunevat. Tilalle tulee, lainatakseni edelleen Niemelää, oppimistarpeen ohjaama yhteistyö.

Ehkä voimme tiivistää sanotun näin: muutoksen yhteiskunnassa siirrytään koulutuksesta oppimiseen, opettamisesta itsenäisiin opintoihin, opituista tiedoista ja taidoista valmiuksiin ja pätevyyksiin ja oppilaitoksista työpaikoille sekä monimuoto- ja etäopiskeluun. Tarkoitus on luoda ihminen, joka kohtaa rohkeasti ja luovuuteen kykenevänä jatkuvan muutoksen.

Siten haaste on: jatkuva oppimiskykyisyys ja sille edellytysten luominen.

Olemme varmaan täälläkin yksituumaisia siitä, että Suomen kaltaisen kansakunnan menestyksen perustana on yhteiskuntamme sisäinen vakaus mutta samalla uudistumiskyky.

Suomi kuuluu pohjoismaisiin yhteiskuntiin, joilla on ainakin seuraavat vahvuudet: (1) korkea yleissivistyksen taso; (2) matalat yhteisöhierarkiat; (3) suhteellisen hyvä yhteiskuntamoraali; ja lopuksi (4) eräänlainen kätevyysperinne, missä vahvalla talonpoikaiskulttuurilla on myös merkityksensä.

Teen pari kansainvälistä vertausta. Tyynenmeren Aasian taloudellinen kilpailuasema vahvistunee seuraavan kolmenkymmenen vuoden aikana niin, että tuo alue on yhtä suuri taloudellinen tekijä kuin Eurooppa ja Yhdysvallat yhteensä. Tällä kehityksellä on monia seurannaisvaikutuksia, joita en nyt käy arvioimaan yksityiskohtaisesti. Totean kuitenkin tutkimuksiinkin viitaten, että Eurooppa ja miksei Yhdysvallatkin, säilyttävät tietyin edellytyksin vahvan aseman maapallon talousalueiden joukossa, mikäli niiden yleinen yhteiskunnallis-taloudellinen uudistumiskyky säilyy. Eurooppalaisperäisen kulttuurin vahvuus on sen luovuudessa. Luovuus ja siihen liittyvät voimavarat vapautetaan - tai kahlitaan - varhaislapsuudessa ja ensimmäisinä kouluvuosina.

Euroopasta - ja sen kehityksen suuntaajana toimivasta Euroopan unionista - on kehityttävä itsenäisten ja itsetunnoltaan vahvojen kansakuntien suuri kansalaisyhteiskunta, missä yksilöllisyys rakentuu kykyyn tehdä asioita yhteistyössä ja yhteisvastuullisesti.

Viime vuosina maanosamme menestystarinoita ovat luoneet ryhmätyöhön kykenevät yhteisöt. Kotimaassamme Nokia-yhtymän menestys on kaikessa oleellisessa yhteistyön suursaavutus. Yksilöllisyyden luova hulluus on saanut kasvupohjan yhteistyön ilmapiirissä ja yhteistyöryhmissä.

Tänään Venäjän kehityksen suurin este on yhteiskuntamoraalin rappeutumisessa, toisin sanoen Stalinin aikana tehdyissä kansalaisyhteiskuntien tuhoamisissa.

Maatamme raastava työttömyysongelma on epäilemättä seurausta siitä, että koko yhteiskunnan kyky reagoida nopeasti muutoksiin oli sittenkin odottamattoman heikko. Välittömästi suurin vastuu kuuluu poliittisille johtajille. Olisi kuitenkin lyhytnäköistä, mikäli emme pureutuisi ennakkoluulottomasti laman taustoihin. Vastuu on laajempi.

Toisen maailmansodan jälkeen maamme rakennettiin monessa suhteessa uudelleen: Suomesta tuli, hieman vertailumaita hitaammin, teollinen yhteiskunta. Kylmän sodan ideologisen kamppailun päättyminen jätti maamme ikäänkuin muutoksen armoille. Tällä kertaa muutos vahvisti kansainvälistä asemaamme, mutta vei pohjan monilta teollistumiskauden taloudellisilta ja yhteiskunnallisilta järjestelyiltä.

Koulutusmahdollisuksien ulottaminen kaikkien etuoikeudeksi oli suuri ja oikeaan osunut yhteiskunnallinen uudistus. Toisaalta koululaitoksessamme mukauduttiin teollistamiskaudella - etenkin 1960- ja 1970-luvuilla - yhteiskunnan johdon asettamiin suunnitelmiin. Koulutuksen tuli palvella suoraviivaisesti tuotannon tarpeita. Suunnitelma kattoi mieluummin kaksikymmentä kuin kaksi vuotta.

Kansainvälinen muutos, on sitten kyse tiedon kasvuräjähdyksestä tai tietoteknologian nopeasta kehityksestä, on muuttanut tämän asetelman lähes päälaelleen: mikään suunnitelma ei ole enää uskottava, mikäli sen tavoite on kattaa pitkiä aikavälejä. Nyt suunnittelun painopiste on ongelmaläheisempi ja ajankohtaisempi.

Oppilaitoksetkin joutuvat arvioimaan asemansa uudelleen. Jokaisella oppilaitoksella on oltava omanlaisensa profiili ja osaaminen, minkä pohjalta sillä on jotain tarpeellista, ajanmukaista ja ainutlaatuista annettavanaan. Vain näin oppilaitokset kestävät myös taloudelliset niukkuusrealiteetit.

Oppilaitokset ovat tulevaisuudessa painotetummin eräänlaisia henkisen pääoman kokoamiskeskuksia. Tuekseen ne tarvitsevat toimivan kansalaisyhteiskunnan, joka muodostaa niiden työtä kehittävän verkoston.

On kyettävä luomaan edellytykset kansalaisten jatkuvalle oppimiskyvylle. Tietoa on kyettävä punnitsemaan, ei otettava sitä annettuna totuutena. Siinä on aikamme opetustyön suurhaaste.

Kuten edellä viittasin, oppimisedellytysten kannalta merkitystä on sitä ympäröivän muun kansalaisyhteiskunnan henkisellä vireydellä. Tässä suhteessa on paikallaan huolen ilmaisu. Suomessa puhutaan kouluviihtymättömyydestä, koulukiusaamisesta ja nuorison ajelehtimisesta. Vaikka yhteiskuntamme on monella tapaa työttömyydestä huolimatta vielä vakaa ja turvallinen, ei senkään tila ole enää tietenkään staattinen. Eräät kehityspiirteet saattavat olla yleismaailmallisempia, koska olemme yhteydessä samankaltaiseen tieto- ja viestintäteknologiaan.

Olen huolestuneena tutustunut etenkin anglo-amerikkalaisissa yliopistoissa käytävään keskusteluun länsimaisten hyvinvointidemokratioiden sisäisestä tilasta. Viittaan tässä arvostetun Harvardin yliopiston professorin Robert Putnamin tuoreisiin selvityksiin omasta maastaan ja Italiasta. Putnamin huoli on yhteiskunnallisen osallistumispääoman hupeneminen. Putnam on arvioinut - ja hän korostaa tekevänsä vasta alustavia johtopäätöksiä - että television vaikutuksesta nuorison kiinnostus yhteisöllisyyteen ja yhteiskunnalliseen osallistumiseen on heikentynyt "vetäytyvän yksilöllisyyden" kustannuksella. Hän katsoo kuitenkin, että kyky yhteisöllisyyteen ja kansalaisyhteiskuntien muodostamiseen on länsimaisen demokratian ja kehityksen ydin. Jos se rapistuu, rapistuu kykymme vastata myönteisesti aikakautemme suuriin globaalisiin haasteisiin. Jäisimme kehityksessä ehkä pysyvästi altavastaajiksi.

Vastuu on meillä kaikilla. Opettajien kohdalla on kuitenkin kysymys siitä, että heidän tulisi yhdessä oppilaiden ja vanhempien kanssa kyetä antamaan uudelle sukupolvelle rohkeutta yksilölliseen luovuuteen, mutta samalla kyvyn yhteisöllisyyteen ja yhteisvastuullisuuteen. Joudutte tänään opettamaan, ei vain yksittäisiä asioita, vaan enemmänkin suuria prosesseja, elämän johtolankoja.

Olen havainnut, että eri tavoin näihin haasteisiin onkin tartuttu. Vastuuta on otettu paikallisella tasolla, mikä on mielestäni keskeistä ongelman hallitsemiseksi.

Monet perättäiset laman vuodet ovat asettaneet koetukselle sekä opettamisen motiivin että oppilaiden motivoitumisen. Edessämme on silti mahdollisuuksien aika, ja tähän antavat perusteita myös monet kiistattomat kansainväliset selvitykset. Rauhan mieli on vahvempi kuin sodan henki. Luova keskustelu on arvostetumpaa kuin yksinkertaistavien totuuden torvien älähdykset.

Saksalainen filosofi Goethe korosti: "Korkeinta on keskustelu". Hän näki ihmisen mahdollisuudet. Hän ymmärsi samalla, että yhdessä voitamme tulevaisuuden. Suomalainen opettaja on tänään koko yhteiskunnan kannalta tulevaisuuden avaimien haltija. Kehittyvä tietoyhteiskunta on oppimiskykyisten ihmisten yhteisö. Käynnistäkäämme keskustelu jatkuvan oppimisen haasteesta.

Toivotan kaikille Pohjois-Suomen opettajapäivien osanottajille parhainta menestystä työssänne kansakuntamme parhaaksi.