TASAVALLAN PRESIDENTTI MARTTI AHTISAARI

PELLERVO-PÄIVÄN SEMINAARISSA 23.4.1996

Pyydän aluksi saada kiittää mahdollisuudesta osallistua tähän Pellervo-päivän tilaisuuteen. Onnittelen samalla järjestäjiä ja erityisesti Heikki Haavistoa tämän tapahtuman kokoonkutsumisesta. Aihepiiri on tärkeä, olemme saaneet tänään arvokasta tietoa maaseutuasioista kautta linjan.

Kuluneen sanonnan mukaan kaikki politiikka ja etenkin maatalouspolitiikka on aina väärää. Taustalla on monia asioita, ei vähiten historialliset kokemuksemme: sodan aikana huomasimme konkreettisesti elintarvikeomavaraisuuden arvon. Sodan jälkeen ryhdyimme sitä ponnella tavoittelemaan ja ajauduimme ajan mittaan ylituotanto-ongelmiin. Kun nyt olemme voittamassa ylituotanto-ongelmat, yleismaailmallinen elintarvikkeiden niukkuus näyttää olevan lähempänä kuin aikaisemmin uskottiin.

1980- ja 1990-luvuilla olemme jälleen kohdanneet suuria muutoksia: meidän tuli osallistua länsi-eurooppalaiseen integraatioon. Suomihan on pieni maa, jonka talous ja tulevaisuus ovat pitkälle riippuvaisia ulkomaankaupasta ja yleensä kanssakäymisestä muiden maiden kanssa. Emme menesty yksin. Vapaakauppa sopii meille.

Lopulta Suomen liittyminen Euroopan unioniin tapahtui nopeasti. Maaseudun ihmiset olivat laajalti ymmällään. Jälkikäteen voidaan kysyä, olivatko ne, jotka varoittivat EU-jäsenyyden nopeasta toteutumisesta enemmän maaseudun asialla kuin ne, jotka sanoivat että aikaa kuluu lopullisen päätöksen tekoon tai että päätöstä tulee vain siirtää.

On muistettava, että EU-jäsenyys oli lopulta poliittinen ratkaisu, mikä toteutettiin suomalaisen kansanvallan parhaiden perinteiden pohjalta. Päätökset jäsenyyden hakemisesta, jäsenyysneuvottelujen tulosten arvioimisesta ja lopulta kansanäänestyksen järjestämisestä mukaanlukien äänestystulos olivat poliittisia päätöksiä. Kansanvalta toimi, kansanvaltaa on kunnioitettava.

Maatalouspolitiikka onkin ollut meillä vuosikymmenien ajan suuri poliittinen ongelma. Toisen maailmansodan jälkeiset tapahtumat ovat luoneet meille tilanteen, jossa maatalouspolitiikalla on ollut poikkeuksellisen laajat tavoitteet. Poliittisessa päätöksenteossa on kiinnitetty yli kolmen vuosikymmenen ajan huomiota paljon enemmän yleisiin poliittisiin kysymyksiin kuin maatalouselinkeinon kehittämiseen. Maatalous ei ole voinut kehittyä luonnollisella tavalla, vaan kehitystä on kahlehdittu ja ohjattu hyvin tiukasti.

Näin jälkeen päin on hyvin mielenkiintoista todeta, miten erilaiset maatalouspoliittiset asiantuntijaryhmät ovat jo 1960-luvulta lähtien pyrkineet muuttamaan politiikan suuntaa. Akateemikko Nils Westermarckin komitea vuonna 1962, pääjohtaja Suomelan toimikunta 1970-luvulla ja ministeri Yläjärven vetämä Maatalous 2000 -toimikunta vuonna 1987 pyrkivät kaikki löytämään ratkaisuja, jotka olisivat lähteneet maatalouden todellisesta kehittämisestä. Kaikista näistä selvityksistä huolimatta maatalous säilyi vuoteen 1994 saakka sektorina, jonka kehittäminen perustui yleispoliittisiin tavoitteisiin. Elinkeinon itsensä tavoitteet jäivät taka-alalle. Unionin jäsenyys vuoden 1995 alusta lukien on vihdoin muuttanut tilanteen sellaiseksi, että myös maatalous voi kehittyä yritys- ja elinkeinotoimintana omilla ehdoillaan.

Tällä hetkellä jäsenyyssopimuksesta on vielä auki ns. vakavien vaikeuksien tuki eli käytännössä Etelä-Suomen kansallinen erityistuki. Tältä osin neuvottelut ovat käynnissä. Maa- ja metsätalousministeriö on saanut noihin neuvotteluihin valtuudet ja koko hallituksen tuen.

Jäsenyyssopimus luo edellytykset maatalouden ja elintarviketuotannon jatkumiselle meillä Suomessa. Se, miten onnistumme nuo mahdollisuudet hyödyntämään, riippuu ennen muuta meistä itsestämme.

Maatalous tulee muuttumaan. On kuitenkin syytä muistaa, että tuo muutos olisi ollut edessä joka tapauksessa. Maataloustuotannon olisi pitänyt sopeutua, vaikka olisimme jääneet unionin ulkopuolelle. Muutos oli joka tapauksessa edessä.

Elintarvikkeiden hinnat ja maataloustuotteiden tuottajahinnat olivat meillä ennen jäsenyyttä niin korkeat, että sopeutuminen olisi joka tapauksessa ollut väistämätön. On mielenkiintoista pohtia, mitä olisi tapahtunut, jos olisimme jääneet unionin ulkopuolelle. Silloin muutos ja uudistukset olisi pitänyt rahoittaa kokonaan kansallisin varoin. Nyt unioni osallistuu merkittävällä panoksella maataloutemme sopeuttamiseen.

Maatalouden käynnissä oleva rakennemuutos tulee merkitsemään aktiivitilojen ja viljelijäväestön nopeaa vähentymistä. Nyt tarvitaan laajempia poliittisia ja ennen muuta maaseutupoliittisia ratkaisuja, joilla koko maan tasapainoinen kehittäminen voidaan turvata.

Hallitus on ryhtynyt panostamaan voimakkaasti maaseutupolitiikkaan. Myös metsäpolitiikan uudistaminen on käynnissä laajalla rintamalla. Tällaiset toimenpiteet ovat oikeansuuntaista toimintaa tässä tilanteessa.

Maaseutupolitiikan keinoin tulee hakea maaseudulle uutta yritystoimintaa ja uusia työpaikkoja. Maaseudulla on yrittäjiä. Uudelle yritystoiminnalle löytyy mahdollisuuksia laajoilta yhteismarkkinoilta. Myös elintarviketaloudessa on syytä muistaa, että olemme nyt osa 350 miljoonan kuluttajan markkinoita. Meidänkin laadukkaille tuotteillemme löytyy noilta markkinoilta varmasti tilaa aivan uudella tavalla.

Maaseudun kehittämisessä korostuu yhteistyön tarve. Kunnat, maakunnat, valtion aluehallinto ja muut maaseudun kehittäjät pystyvät saamaan yhteistyöllä ihmeitä aikaan. Kun kaikki tekevät parhaansa omassa erityisosaamisessaan, voi yhteistyö tuoda merkittävän lisäarvon myös hallinnossa.

Maa- ja metsätalousministeriö on muuttamassa kiitettävällä tavalla maatalousministeriötä koko maaseudun kehityksestä vastuuta kantavaksi maaseutuministeriöksi. Tulevissa hallinnon uudistamisratkaisuissa tätä kehityssuuntaa tulisi vahvistaa.

Suomi on nyt Euroopan unionin jäsen. Meidän tulee kaikkien työskennellä yhdessä paremman tulevaisuuden hyväksi. Unionin jäsenyyden vastustaminen ei auta enää mitään.

Haluan lopuksi kiinnittää huomiota niihin uusiin tuotannollisiin haasteisiin, joita elintarvikkeiden niukkuuden esiinnouseminen maailmanlaajuisesti aiheuttaa. Edessämme saattaa jälleen olla yksi vaikeasti ennakoitavissa oleva käänne, joka antaa jälleen aiheen kysyä, missä määrin uusimmatkin maatalouspoliittiset linjaukset ovat ennen pitkää "väärää maatalouspolitiikkaa".

Maailman viljatilanne antaa vakavan aiheen viljantuotannon ja markkinoinnin tulevaisuuden pohtimiselle. Maapallon väkiluku kasvaa erityisesti Kiinassa ja Kaakkois-Aasiassa. Samalla viljan satovaihtelut ovat maailmassa olleet varsin suuria. Tällä hetkellä maailman viljavarastot ovat poikkeuksellisen alhaiset. Ne vastaavat tällä hetkellä vain noin 35-40 päivän kulutusta, mikä on huonoin tilanne 35 vuoteen. Kuvaavaa on, että kun EU:n interventiovarastoissa on normaalisti ollut 25-30 milj. tonnia viljaa niin tällä hetkellä varastot ovat alle 5 milj. tonnia. Viljan maailmanmarkkinahinnat ovatkin nousussa. Päätuotantomaat USA, Kanada ja Australia ovat purkaneet kesannointi- tai muut vastaavat tuotannon rajoittamistoimenpiteet. Onkin varauduttava mielestäni siihen, että viljasta tulee ns. strateginen tuote, kuten öljy on ollut pitkään. Edelleen on otettava huomioon, että taloudellisen kasvun myötä ihmisten ravinnon käyttö muuttuu esim. Kiinassa kotieläintuotteiden suuntaan, mikä osaltaan tulee lisäämään epätasapainoa tuotannon ja kulutuksen välillä.

Näistä näkökohdista lähtien pitäisikin myös Euroopan alkaa miettiä omaa viljapolitiikkaansa ja CAP-reformia. Onko linjaus edelleen oikea vai ei? Tällä on erityisen suuri merkitys myös Suomen maatalouspolitiikalle ja käynnissä oleville neuvotteluille komission kanssa maatalouden jäljelle jäävien vakavien vaikeuksien hoitamiseksi.

Myös Suomessa olisi tarkoituksenmukaista arvioida, mitä tämä merkitsee esimerkiksi peltojen metsityksen ja kesannointitarpeiden kannalta. Nyt jo voimme sanoa, että asioiden tilan selvittäminen on paikallaan. Tähän ministeri Hemilän johdolla toimivalla maatalouspoliittisella työryhmällä onkin hyvä tilaisuus.

Esitän lopuksi vetoomukseni kansallisen yksituumaisuuden saavuttamiseksi maaseutumme kehittämisen pitkästä linjasta.