TASAVALLAN PRESIDENTIN PUHE ZÜRICHIN KAUPPAKAMARILLA 27.10.1997

SUOMI, EUROOPAN UNIONI JA GLOBALISAATION HAASTE

Minulle on suuri ilo ja samalla haaste puhua kauppakamarin jäsenille Zürichissä, yhdessä maailman finanssikeskuksista. Ellen olisi vielä tänään menossa maanne pääkaupunkiin, voisin lausua lisää mainesanoja kaupungistanne. Se, että vierailullani kohteina ovat sekä Sveitsin pääkaupunki että talouden keskus, kuvaa hyvin myös Suomen ja Sveitsin suhteiden laajuutta.

Suomi on tyytyväinen Euroopan unionin jäsenyydestä saamiinsa kokemuksiin. Haimme sananvaltaa meihin vaikuttaviin asioihin, ja olemme sitä saaneet. Haimme myös keinoa edistää kansainvälisiä pyrkimyksiämme. Voimme todeta, että jäsenyys on osaltaan selkiyttänyt ja vakiinnuttanut Suomen kansainvälistä asemaa.

Euroopan unioni on jatkossa yhä keskeisempi vaikutuskanava Suomen etujen ajamisessa ja yhteisten eurooppalaisten päämäärien edistämisessä.

Emme kuitenkaan koskaan ole kuvitelleet, että unioni ratkaisisi ongelmat puolestamme. Integraatio on Suomelle keino, ei päämäärä sinänsä. Emme myöskään ajatelleet, että unioni riittäisi meille toiminta-alueeksi. Meidän Eurooppamme on aina ollut laajempi kuin Euroopan unioni. Integraatio on keino yhdistää Eurooppa vahvemmaksi, jotta maaonosamme olisi turvallisempi, vakaampi ja vauraampi ja että se menestyisi globalisoituvassa maailmassa.

Puhuminen menestymisestä maailmanlaajuisessa kilpailussa sveitsiläiselle liikemiesyhteisölle on epäilemättä saarnaamista käännytetyille. En kuvittele voivani kertoa teille taloudellisen menestymisen reseptiä. Sen sijaan ajattelin jatkaa viimeaikaisissa esiintymisissäni harjoittamaani globalisoitumisen vaikutusten arviointia.

Globalisaatio taloudessa, tiedonvälityksessä ja kulttuurissa on niin monitahoinen ilmiö, että sen etujen ja haittojen pohdiskelu ei rajoitu minkään kansainvälisen järjestön tai instituution tehtäväksi.

Globalisaatio tapahtuu rinnan alueellisen integraation kanssa. Lisäksi kehittyvät alueet ja valtiot ylittävät verkostot. Nämä prosessit vaikuttavat meidän mahdollisuuksiimme ajaa omia etujamme.

Mitä Euroopan menestyminen globalisoituvassa maailmassa pitää sisällään? Mikä on Euroopan yhdentymisen, Euroopan unionin ja sen eurooppalaisten kumppanien merkitys ja rooli? Mitä seurauksia taloudellisella ja finanssiglobalisaatiolla voi olla kansallisvaltiolle, meidän demokratiakäsityksellemme ja eurooppalaiselle hyvinvointivaltiolle? Onko demokratia, jonka voittoa totalitarismista olemme viime vuosina ylistäneet, uhanlainen tulevaisuudessa?

Tämänkaltaisista kysymyksistä haluaisin jakaa kanssanne eräitä ajatuksia tänään täällä Sveitsissä, jonka maaperässä demokratia varmasti on lujemmassa kuin monessa muussa paikassa.

Globalisaatio pitää sisällään taloudelliset keskinäissuhteet, ideat ja informaatioteknologian, kulttuurin ja työvoiman. Kylmän sodan jälkeen globalisaatio on edennyt voimakkaasti. On todettu, että kiihtyvän muutoksen laki on ottanut tämänkin trendin otteeseensa ja seuraava muutos tulee eteemme aina nopeammin kuin edellinen. Ehkä näin on.

Globalisaatio on avannut markkinoita ja siten lisännyt taloudellista kasvua. Aasia on ottamassa oman paikkansa maailmanyhteisön yhtenä taloudellisena voimakeskuksena. Globalisoitumiseen liittyy kuitenkin monenlaisia kehityskulkuja, jotka ovat joko ongelmallisia erityisesti eurooppalaiselle hyvinvointivaltiolle tai asettavat ainakin haasteita kansallisille ja kansainvälisille poliittisille prosesseille.

Globalisaation juurten voi katsoa olevan Euroopassa. Täällä talouden ja teknologian kehitys on tehnyt valtioiden yli tapahtuvasta vuorovaikutuksesta helppoa ja välttämätöntä sekä taloudellisessa mielessä tuloksellista. Euroopan unioni on vain eräs tapa, jolla olemme pyrkineet löytämään talouden omien voimien spontaanille integraatiolle järkevät pelisäännöt ja uudenlaisen lainalaisuuden.

Integraatio on nyt siirtynyt globaalille tasolle. Kehitykselle on ollut monia syitä. Sama perustekijä, teknologian ja talouden edistys, on ollut luonnollinen edellytys globalisaatiolle. Toinen edellytys on ollut poliittinen: markkinatalouden hyväksyttävyys lähes koko maailmassa on raivannut julkisen vallan asettamia esteitä teknologian ja talouden integroivan vaikutuksen tieltä. Hallitukset ovat antaneet myöten hyväksyessään sen, että teknologia ja talous itse saavat asettaa omat tavoitteensa.

Globalisaation eräät ilmenemismuodot valaisevat sitä, mitä kehitys hallitusten sisäisen vallan ja hallitustenvälisen kansainvälisen hallinnan kannalta voi merkitä.

Kansainvälisessä kaupassa globalisaation eräs ilmenemismuoto on se, että kasvava osa - Yhdysvaltain kauppaministeriön arvion mukaan jo yli 40 prosenttia - kauppatilastoissa näkyvästä kaupasta on yritysten sisäisiä siirtoja. Valuuttojen arvon kehitys vaikuttaa yrityksen sisäiseen kauppaan vähemmän kuin perinteiseen kauppaan. Toinen samansuuntainen piirre on, että kauppa seuraa investointeja.

Investoijalle vahva valuutta on hyväksi, vaikka tavaran ja palvelusten vientiä perinteisessä mielessä se voikin haitata. Vastaavasti heikko valuutta edistää ehkä vientiä, mutta heikentää kykyä investoida ulkomaille.

Maailmantalouden globalisaatio pakottaa kansalliset hallitukset tiukempaan talouskuriin ja tiiviimpään keskinäiseen yhteistyöhön. Kelluvat valuutat ovat globaalin tiedonkulun ja kaupankäynnin oloissa luoneet "maailmanrahan" , kuten Peter F. Drucker on todennut. Maailmanrahalle on tyypillistä, että sitä ei ole olemassa globaalin talouden ja sen valuuttamarkkinoiden ulkopuolella.

Maailmanrahan volyymi on kuitenkin suuri ja se raha liikkuu nopeasti. Sen voiman ovat monet kansalliset hallitukset ja keskuspankit joutuneet kokemaan - viimeksi Kaakkois-Aasian maissa. Maailmanraha on siirtänyt valtaa hallituksilta pois. Kehityksen kulku ja sen vaikutukset demokraattiseen yhteiskuntaan on alkanut pelottaa jopa niitä, jotka ovat siitä eniten hyötyneet.

Globalisoituvassa maailmantaloudessa monikansallisista yrityksistä kehittyy ylikansallisia yrityksiä. Niiden toiminnassa paikallisten olosuhteiden mukaisesti määrittyvät oikeudellisen ympäristön ohella lähinnä vain myynti-, markkinointi- ja huoltofunktiot, mutta melkein kaikki muu onkin maailmanmarkkinoiden näkökulmasta suunniteltua.

Ylikansallisen yrityksen ei tarvitse mukauttaa kuin osa toiminnastaan kansallisiin oloihin ja politiikkaan. Tämä vähentää hallitusten mahdollisuuksia käyttää yritysten liiketoimintaa omiin poliittisiin päämääriinsä. Mielenkiintoinen testitapaus tässä mielessä on Yhdysvaltain ekstraterritoriaalinen lainsäädäntö Iranin ja Kuuban vastaisten sanktioiden edistämisessä.

Kiihtyvää globalisaatiota ei ole syytä yrittää sinänsä kahlita. Protektionismista ja kauppasodista ei kukaan lopulta hyödy. Edistys teknologian ja talouden aloilla globaalilla tasolla on vain ollut paljon nopeampaa kuin vastaava oikeusjärjestelmän ja poliittisen yleisvalvonnan kehitys. Nyt on herätty näkemään, että globaalitalous edellyttää hallitustenvälisen yhteistyön tiivistämistä, ei globalisoitumisen estämiseksi, vaan sen ohjaamiseksi. Globalisaatiota pitää ohjata niin, että se hyödyttää ihmisten hyvinvointia eikä vaaranna sitä, kuten tapahtuu jos vastuu ympäristöstä unohtuu tai vaikkapa tekijänoikeuksia ei kunnioiteta. Myös globalisaation suhde ensi vuosisadan turvallisuuspolitiikkaan vaatii huomiota kaikilta valtioilta.

Myös Euroopan unionin on koko ajan ja koko toimintakenttänsä laajuudelta vastattava globalisaation haasteeseen. Itse asiassa haaste kohdistuu koko Eurooppaan, ja EU:n onkin ensin pyrittävä kokoamaan Euroopan voimat, jotta Eurooppa voisi yhtenäisempänä olla kehityksen kärjessä.

Tässä ponnistuksessa keskeisin hanke on unionin laajentuminen, mutta eurooppalaisen yhdentymiskehityksen ei tarvitse merkitä välttämättä jäsenyyttä unionissa. Muitakin yhteistyömuotoja on olemassa ja niitä on kehitettävä. Tästä näkökulmasta Suomi toivoo, että unioni ja Sveitsi saavat kahdenväliset neuvottelunsa pikaisesti päätökseen.

EU:n toinen suuri haaste on varmistaa taloudellinen kasvu ja sen tulosten tasapainoinen jakautuminen eri väestöryhmien välillä. Euroopan unionin useimmat jäsenmaat ovat tilanteessa, jossa hyvinvointivaltion perusteet on asetettu kyseenalaisiksi. Euroopan unionin on siis uudistuttava sisäisesti, jotta kilpailukyky säilyy ja työttömyys saadaan käännetyksi laskuun. Euroopan komissio on Agenda 2000 -esityksessään kohdistanut huomiota juuri sellaisiin tarpeisiin, joita muuttuva globaali ympäristö edellyttää.

Euroopan talous- ja rahaliitto tähtää käytännöllisiin tavoitteisiin: se lisää rahapoliittista vakautta ja suojaa valuuttaspekulaatioita vastaan. Rahapoliittinen vakaus Euroopassa heijastuu vakauden lisääntymisenä maailmanlaajuisestikin. Yhteinen rahajärjestelmä edistää turvallisuutta vahvistavaa poliittista yhteistyötä unionin piirissä ja vahvistaa Euroopan asemaa kansainvälisesti.

Tässä tilanteessa on ensiarvoisen tärkeää, että Yhdysvallat, EU, Japani ja kansainväliset rahoituslaitokset alkavat valmistautua euron syntymiseen aiempaa päättäväisemmin.

Globalisaation rinnalla kehittyvät ja tiivistyvät muutkin alueelliset integraatiohankkeet kuin EU. Sellaisten integraatiohankkeiden kuten EU, ASEAN ja NAFTA välinen yhteistyö on jatkossa osa pyrkimystä hallita globaalisaation seurauksia. Euroopassa unioni voi olla ydin, joka kokoaa maanosamme edut mm. monenkeskisen kauppajärjestelmän kehittämisessä.

Tällaisia yhteisiä eurooppalaisia etuja näen mm. keskustelussa koulutuksen, sosiaaliturvan tai ympäristönsuojelun kustannusten sisällyttämisessä tuotteiden hintaan. Mielestäni tämä ajattelutapa kuuluu eurooppalaiseen hyvinvointivaltion malliin. Siinä erot Euroopan sisällä ovat pienempiä kuin Euroopan ja muun maailman välillä.

Onko sitten väistämätöntä kehitys, että vain entistä isommat ja keskittyneemmät taloudelliset yksiköt menestyvät globaalisaation oloissa? Päteekö sama kehitys poliittisiin yksiköihin?

Taloudessa iso koko näyttää auttavan, mutta välttämätön se ei ole. Kilpailukykyinen talous rakentuu osaamiselle. Menestys riippuu kyvystä tuottaa innovaatioita. Innovatiivisuus ei vaadi suurta kokoa. On totta, että innovaatioiden kehittäminen kilpailukykyisiksi tuotteiksi edellyttää useimmiten joko suurta yrityskokoa tai vahvaa yhteiskunnallista tukea. Informaatioteknologian alalta löytyy kuitenkin esimerkkejä myös siitä, että keksintö voi pienestä alusta kasvattaa yrityksen globaaliksi, jos ympäristö on suotuisa. Esimerkkejä tästä löytyy Suomestakin - mm. Nokia.

Valtion tasolla pienuus voi niinikään tuoda kilpailuetuja. Pienessä valtiossa sosiaalinen eheys ja kansallinen yhteisymmärrys voivat olla dynaaminen voimavara.

Politiikassa sen sijaan globalisaatio saattaa rajoittaa isojen valtioiden valtaa suhteellisesti jopa enemmän kuin pienten. Globalisaation eteneminen ja kiihtyminen on epäilemättä asettanut kansainvälisen poliittisen hallintajärjestelmän perusyksikön, kansallisvaltion, muutospaineeseen. Kuten aiemmin totesin, ylikansallinen yritys voi helpommin kiertää valtion pyrkimyksen alistaa se ajamaan poliittisia tavoitteita. Kansainvälisten valuuttamarkkinoiden sanelemat vaatimukset pakottavat hallitukset kurinalaisempaan talouspolitiikkaan ja pienentävät hallitusten toimintavapautta. Jos investoinnit ohjaavat kauppaa, joutuvat hallitukset miettimään, mitkä ovat ne edellytykset, joilla investointeja saadaan maahan.

Kaksi kysymystä seuraa tästä kaikesta: ovatko markkinavoimat ottamassa demokratian paikan ainakin sellaisena kuin me eurooppalaiset katsomme sen luoneemme, ja ovatko markkinavoimat syrjäyttämässä valtioidenväliset hallintajärjestelmät?

Hallitusten taloudelle ja teknologialle antama suurempi toimintavapaus ei merkitse sitä, ettei globaalitaloudessa lainkaan tarvittaisi demokraattisen vallankäytön ohjaavaa kättä. Sen käden vaikutus on nyt aiempaa lievempi, mutta sen on oltava olemassa, jos aiomme toimia oikeusjärjestyksen puitteissa. WTO:n merkitys on tästä syystä verrattomasti suurempi kuin aikaisemmin. Yhtä lailla tärkeää on, että hallitukset tiivistävät yhteistoimintaansa muiden normien, mukaan lukien ympäristönormien globalisoimiseksi. Euroopan unionilla on tässä yhä tärkeämpi tehtävä.

Demokratian suhde markkinoihin on maailmanlaajuisessa tarkastelussa monitahoinen kysymys. Kylmän sodan jälkeen on monesti todettu demokratian ja markkinatalouden voittaneen. Demokratian ja markkinatalouden välille ei kuitenkaan voida vetää yhtäläisyysmerkkejä. Arthur Schlesinger Jr. on tiivistänyt suhteen niin, että demokratia on mahdoton ilman yksityistä omistusoikeutta, mutta markkinat eivät ole demokratian tae. Muutkin kuin George Soros ovat huomanneet "valloilleen päässeen kapitalismin" ongelmat. Jos me haluamme pitää ongelmat hallinnassa, me tarvitsemme poliittisen vaikuttamisen väylän. Me tarvitsemme kansallisvaltion ja me tarvitsemme demokratiaa. Mutta valtio ei saa lannistaa verotuksella kansalaisten omatoimisuutta.

Maailman muutos on kiihtynyt niin nopeaksi, että sen pelkästä seuraamisesta on tullut yhä vaativampi tehtävä. Nuori sukupolvi on jo ottanut haltuunsa nopean tietoteknologian välineet, ennen muuta Internetin. Tällä sukupolvella on kaikki tekniset mahdollisuudet käydä valistunutta ja oikea-aikaista keskustelua myös globalisaation aikaansaamista muutostarpeista.

Välineet ovat välttämättömiä, mutta ne eivät yksin riitä. Tarvitaan myös avointa keskustelua niistä arvoista, joiden halutaan toteutuvan, ja niistä valinnoista, jotka on tehtävä arvojen saavuttamiseksi. Siinä on poliitikoilla ja valtioillisilla ajattelijoilla oma tärkeä tehtävänsä. Joskus olemme liiankin suuressa määrin välineiden johdettavissa syventymättä siihen, minkälaisessa maailmassa haluaisimme itse elää ja lastemme elävän.

Demokratia toteutuu vain, jos ensin käydään avoin periaatteellinen keskustelu tavoitteista ja sitten valitaan yhdessä keinot. Tämän ajan kiihkeä rytmi ei anna tilaisuutta kovin pitkiin pohdiskeluihin. Siksi on sitäkin tärkeämpää, että uusiin asioihin tartutaan tuoreeltaan ja niitä analysoidaan ennakkoluulottomasti.