Myytti sivistyksestä

Oriveden opiston ja Äidinkielen opettajain liiton myyttiseminaari 3.-5.7.1995

Suomalaisen naisen rooli suomalaisen sivistyksen historiassa. Eeva Ahtisaari

Pari viikkoa sitten sain kirjeen sloveenialaiselta ystävältäni Jelica Kosinilta. Kirjeessä hän ilmaisi ilonsa siitä, että olimme tavanneet toukokuussa Roomassa Villa Lantessa. Hän myös kiitti kirjasta "The Lady with the Bow" The Story of Finnish Women, jonka Villa Lanten johtajan Päivi Setälän kanssa annoimme hänelle.

Suorastaan hengästyneenä Jelica kirjoitti oivalluksestaan. "Te suomalaiset naiset olette kulttuurinne tuote. Viisaat esi-isänne sallivat teidän säilyttää luonnollisen tasavertaisuuden eikä edes kristillinen kulttuuri kieltänyt sitä teiltä. Sen tähden sukupuolten erilaisuus ei ole teille ongelma. Teille se on luonnollinen ihmisten välinen suhde."

Jelica kertoi myös verranneensa meidän Ladyamme italialaisen professori Ida Maglin tutkimuksiin. Kirjassaan "Storia laica delle donne religiose" Magli pohtii sitä salattua periaatetta, joka on vuosisatoja aiheuttanut miehen ja naisen välisen peruskonfliktin.

Jelican kirje oli niin innostunut, ja minulle muistuivat mieleen ne lukuisat keskustelut, joita aikoinaan kävimme Dar es Salaamissa iltakävelyillämme Intian valtameren rannalla. Silloin Jelican puoliso Marco Kosin toimi Jugoslavian suurlähettiläänä Tansaniassa; nyt hän on Slovenian suurlähettiläänä Italiassa.

Ystäväni kirjeen inspiroimana ryhdyin pohtimaan minulle annettua aihetta "Suomalaisen naisen rooli suomalaisen sivistyksen historiassa". Havaitsin, että luontevin tapa on tarkastella sitä graduni aiheen, vuosisadan vaihteessa vaikuttaneen Hilda Käkikosken elämän ja toiminnan kautta. Lähden liikkeelle Hildan lapsuudesta ja koulunkäynnistä ja sen jälkeen tarkastelen hänen elämäntyötään osallistujana ja vaikuttajana sivistävissä kansanliikkeissä.

Hilda Käkikoski oli historian ja suomen kielen opettaja, kirjailija, naisasianainen ja suomalaisen puolueen kansanedustaja eduskunnassa vuosina 1907-1910.

Hän syntyi Uudellamaalla Lapinjärven pitäjässä Porlammin kylässä 31.1.1864 seppä, sittemmin mylläri Johannes Matinpoika Sjöströmin ja Liisa o.s. Anttilan toisena lapsena. Isä kuoli keuhkotautiin Hildan ollessa vasta kaksivuotias, ja äiti meni parin vuoden kuluttua uudelleen naimisiin Liljendalista kotoisin olevan talollisen pojan Magnus Henriksonin kanssa. Hän oli ruotsinkielinen eikä heille muuttaessaan osannut lainkaan suomea.

Koulunkäynnin Hilda aloitti vanhan mummon luona, jota kylän kesken sanottiin Musteriksi. Musterin koulusta hän siirtyi 8-vuotiaana kylän "Isoon kouluun",, jossa opetusta hoiti lukkari. Todellinen lukuhalu heräsi, kun Hilda 9-vuotiaana sai lahjaksi Kalevalan. Sen hän luki kolmeen kertaan. Perheessä ei ollut tuohon aikaan muuta maallista kirjallisuutta kuin almanakka. Kun Hilda oli 12-vuotias, lähetti äiti hänet Liljendaliin ruotsalaiseen kouluun. Äiti halusi, että Hilda oppii puhumaan ja kirjoittamaan ruotsia. Hän myös toivoi Hildan oppivan ruotsinkielisten sukulaisten kauniit ja kohteliaat kotitavat.

Opettaja erehtyi kuitenkin valitsemaan opetusmetodin, jossa hän samaisti suomalaisuuden ja raakuuden ja koetti opettaa Hildaa halveksimaan kaikkea suomalaista. Se loukkasi syvästi Hildan suomalaista sukuylpeyttä, ja hän kääntyi opettajaansa vastaan ja kieltäytyi puhumasta ruotsin kieltä. Myöhemmin hän pahoitteli tätä asiaa ja sanoi siitä johtuneen, ettei hän enää koskaan oikein oppinut ruotsia.

Olen puhunut Hilda Käkikosken lapsuudesta varsin pitkään, koska olen halunnut samalla selvittää maaseudun koulu- ja sivistysoloja. Mielenkiintoista Hildan tapauksessa on se, että hän asui kielirajalla, ja äidin näkemyksen mukaan ruotsinkielisillä oli kohteliaammat ja sivistyneemmät käytöstavat kuin suomenkielisillä.

Opettajan ylimielinen ja ymmärtämätön asenne kuitenkin pikemminkin kärjisti kuin edesauttoi kielirajan sivistyspyrkimyksiä. Hyvin selkeästi käy myös ilmi, että perheessä nimenomaan äiti sai aikaan sen, että Hilda pääsi opintielle.

Kansakoulun päätettyään ryhtyi Hilda itse ottamaan selvää jatkomahdollisuuksista. Syyskuun 1. päivänä 1878 Hilda Sjöström hyväksyttiin Helsingin suomalaiseen tyttökouluun, koulun kolmannelle luokalle. "Uljas oli mieleni, kun veljeni vei minut Helsinkiin ja jätti minut yksin, vaikka ei ollut muuta kuin vasullinen evästä ja kymmenen markkaa kukkarossa", kuvaa Hilda Käkikoski oppikouluun lähtöään myöhemmin muistiinpanoissaan.

Ensimmäiset kouluvuodet Helsingissä olivat Hildalle raskaita. Hän asui köyhissä työläisperheissä, joissa juopoteltiin, eikä hänellä ollut varaa ruokaan varsinkaan lämpimiin aterioihin. Hilda sairastui ja hänen oli pakko keskeyttää koulunkäyntinsä vuodeksi. Kun hän sitten palasi kouluun, oli hän kokonaan toinen ihminen. "Minulla oli uusi mieli ja uusi nimi. Kuusitoistavuotisena rippikouluikään päästyäni jätin ruotsinkielisen nimeni ja aloin käyttää kotipaikkani Käkikosken nimeä kirjakieleksi mukaeltuna", kertoo Hilda Käkikoski. Nimen muutos oli nuoren ihmisen rohkea ja omintakeinen teko. Se oli kannanotto suomen kielen ja suomalaisuuden puolesta ja viitoitti Hilda Käkikosken elämän ja toiminnan suunnan.

Hilda Käkikoski oli aina tuntenut, että "Jumala oli luonut hänet opettajaksi". Sen tähden hän halusi jatkaa opintojaan Helsingin suomalaisessa jatko-opistossa, joka valmisti opettajia tyttö- ja yhteiskouluihin. Vuosina 1885 - 1888 Hilda Käkikoski opiskeli jatko-opistossa, ja valmistui suomen kielen ja historian opettajaksi. Jatko-opiston opettajakuntaan kuului suomalaisen sivistyselämän tunnetuimpia henkilöitä. Professori Julius Krohnin puheet isänmaasta herättivät jatko-opistolaisissa voimakkaan isänmaan rakkauden. Professori Valfrid Vaseniuksen kirjallisuuden luennot ja opetusmenetelmät rohkaisivat ja ohjasivat omakohtaiseen tiedon etsintään.

Varsinaisen elämäntyönsä Hilda Käkikoski suoritti vuosina 1889-1912. Ensin hän toimi Helsingin Suomalaisen Yhteiskoulun historian opettajana kunnes vuoden 1904 alussa luopui opettajan toimesta. 40-vuotias Käkikoski teki rohkean ratkaisun; hän jäi vapaaksi kirjailijaksi, ilman virkaa ja ilman palkkaa. Hän ei kuitenkaan jäänyt toimettomaksi. Hän oli jo vuonna 1901 tehnyt Kansanvalistusseuran kanssa sopimuksen historian kirjoitustyöstä. Hän ryhtyi kirjoitustyöhön, mutta samanaikaisesti huoli isänmaan tulevaisuudesta sai hänet seuraamaan ja vähitellen osallistumaan poliittiseen keskusteluun. Käkikoski liittyi suomalaiseen puolueeseen, ja puolue asetti hänet kansanedustajaehdokkaaksi. Maaliskuun 1907 vaaleissa Hilda Käkikoski valittiin suomalaisen puolueen edustajana yksikamariseen eduskuntaan. Käkikoski oli edustajana kuusilla valtiopäivillä 1907 -1910.

Suomalaisen sivistyksen nousuun 1880-luvulta lähtien liittyy olennaisena osana naissivistyksen nousu. Hilda Käkikosken elämän ja toiminnan pohjalta tarkasteltuna voidaan suomalaisen naisen tavoitetta luonnehtia sanoilla "alamaisesta kansalaiseksi". Hilda Käkikoski koki olevansa alamainen naisena, suomenkielisenä ja kansan ihmisenä. Tavoitteekseen hän löysi pyrkimyksen nousta täyteen tasa-arvoon miesten, ruotsinkielisten ja säätyläisten rinnalle. Olennaista oli. että nousu ei edellyttänyt taistelua miehiä, ruotsinkielisiä ja säätyläisiä vastaan. Nousun välineenä oli sivistys; koulutus ja sivistys.

Kahdeksankymmentä luvulta alkaen ulottivat myös kolme suurta aatevirtausta nationalismi, liberalismi ja sosialismi vaikutuksensa Suomeen. Suomessa kansallinen herääminen, kansallisuusliike vaikutti puhtaasti sivistyksellisenä liikkeenä. Historian opettajana Hilda Käkikoski oli perehtynyt J.V. Snellmanin ajatuksiin ja omaksunut hänen kansakuntaohjelmansa. Puheissaan Käkikoski usein toisti Snellmanin ajatusta: Suomi ei voi saavuttaa mitään väkivallalla; sen pelastuksena ja voimana on sivistys. Käkikoskelle se merkitsi naisen sivistystason kohottamista. Naisen sivistystason kohottaminen oli tärkeää, sillä se koitui kodin hyväksi, ja kodista riippui isänmaan tulevaisuus.

Mitä kaikkea sitten sisältyi käsitteeseen sivistys? Näyttää siltä, että sivistyksellä tarkoitettiin kansanvalistuksen koko kirjoa: valistusta - sivistystä - siveyttä - raittiutta. Se merkitsi juoppouden pois kitkemistä. tapojen sivistämistä ja siisteyttä. "Älä sylje lattialle; spotta ej på golvet". Rahvaan kasvatuksessa painotettiin siveellistä elämää ja valistettiin vapaan rakkauden vaaroista; Kansaa kehotettiin itsekasvatukseen ja itsehillintään sekä kannustettiin omatoimisuuteen. Kansalliset arvot olivat osa sitä sivistystä, joka oli saatava kansan omaksuttavaksi. Rahvas ja sivistyneistö saattoivat näin kohdata toinen toisensa yhtenä kansakuntana. Merkittävää oli, että suomalaisilla oli voimakas sivistyshalu. Kansaa sivistettiin ja se sivistyi sekä ylhäältä että alhaalta päin. Kunnioituksella on muistettava niitä lukuisia kansakoulunopettajia, miehiä ja naisia, jotka tekivät todellisen kenttätyön.

Suomalaisten korkea lukutaito auttoi sivistystyössä. Lutherilainen kirkko oli opettanut Suomen kansan, myös naiset lukemaan. Hilda Käkikoskelle kristillinen usko oli sydämen asia. Siitä hän sai sen sovinnollisen lähimmäisyyden, joka antoi hänen toiminnalleen aidon humanistisen sävyn.

Perehdytään vielä Hilda Käkikosken tapaan osallistua ja vaikuttaa kansanvalistustyössä. Hilda Käkikoski oli lahjakas puhuja, joka sai kuulijat mukaansa. Käkikosken oppilas Laura Harmaja on kuvannut "Käkeä" opettajana sanalla Ihmeellinen. "Kun Käki kuvasi kalevalaisten elämää tai Kreikan sankareita tai renessanssia ja Michel Angelon suuruutta, tuntui siltä, kuin hän olisi siirtänyt meidät pois olevaisuudesta." Käkikoski sanoo itse nauttineensa opetustehtävästään erityisesti kansanopistokursseilla, sillä siellä opetus oli luentojen muodossa. Usein hän merkitsi paperille vain puheen rungon, ja näin hän varsinaisessa puhetilaisuudessa saattoi puhua vapaasti, mikä ilmeisesti parhaiten sopi hänen puhujalaadulleen.

Erityisellä lämmöllä Käkikoski on muistellut Helsingin suomenkielisiä kansanopistokursseja, jotka aloitettiin Kansanvalistusseuran ja Työväenyhdistyksen toimesta tammikuussa 1892. Ensin kurssille ilmoittautui 9 osanottajaa ja parin viikon kuluttua 70. Vuonna 1896 palokunnan talolla pidetyille kursseille osallistui jo 950 henkilöä. opiskelijat olivat 18 - 45 vuoden ikäisiä, naisia ja miehiä, ammatiltaan käsi- ja tehdastyöläisiä, työmiehiä, kauppa-apulaisia, ompelijoita ja palvelijoita. Hilda Käkikoski piti luentoja Kalevalasta ja Suomen kirjallisuuden historiasta. Myöhemmin arvioidessaan elämän työtään Käkikoski arveli, että hän on ehkä hieman lievittänyt sitä katkeruutta, jota työväki tunsi parempiosaisia kohtaan.

Suomen Naisyhdistyksen jäsenenä ja varapuheenjohtajana Hilda Käkikoski kiersi suosittuna puhujana ympäri maata. Tammikuussa 1892 keskusteltiin Naisyhdistyksen kokouksessa aiheesta "Millä tavalla Suomen Naisyhdistys voisi parhaiten työskennellä kansannaisen hyväksi?" Hilda Käkikoski ehdotti osallistumista ruumiilliseen työhön. Hän myös esitti, että nuoriso totutettaisiin tekemään osa palvelijoiden työstä; ei ainoastaan tyttöjen vaan myöskin poikien tulisi oppia kodissaan "passaamaan" itseään. Tällöin palvelijoille jäisi aikaa henkisiin pyrintöihin ja myös pojat, luomakunnan herrain alut oppisivat kunnioittamaan "akkain työtä".

Kun Käkikoski kävi esitelmöimässä Tavastilan kansanopistossa joululomalla 1895, hän keksi ajatuksen "Kodin päivistä". Suomen Naisyhdistys ryhtyikin järjestämään kesäisin maaseudulla 2 - 3 päiväisiä esitelmätilaisuuksia kotia ja naisten työtä koskevista aiheista. Esitelmiä pidettiin kasvatuksesta. kodinhoidosta, puhtaudesta, raittiudesta ja puutarhanhoidosta. Laihialla kesäkuussa 1898 Käkikoski puhui "Naisesta nousevan nuorison kasvattajana." Hän puhui tyttöjen koulun käynnin tärkeydestä. Monet maalaiskunnasta olivat viivytelleet kansakoulujen perustamisessa, ja toisaalta ei niissäkään kunnissa, joissa koulu jo oli olemassa, maalaisväestö pitänyt tarpeellisena lähettää tyttöjä kouluun. Erityisen vihainen Käkikoski oli tällaisesta asenteesta. Hän sanoi tavanneensa maaseudulla äitejä, jotka yksinkertaisuudessaan arvelivat, että heidän tyttärensä pystyivät kasvattamaan lapsia vähemmälläkin tiedolla. "Kavahda sinä äiti, joka näin uskallat lausua tyttärestäsi!" ojensi Käkikoski puheessaan.

Hilda Käkikoski kiersi näillä kesäisillä puhujamatkoilla uudella kulkuvälineellä, polkupyörällä. Hän oli reipas, moderni nainen, joka oli leikkauttanut tukkansakin aivan lyhyeksi.

Hilda Käkikoski ei suinkaan ollut ainoa, joka toimi aktiivisesti naissivistyksen ja kansansivistyksen hyväksi. Heitä oli monia, naisia ja miehiä. Dos. Irma Sulkunen on tutkinut naisten järjestäytymistä vuosisadan vaihteessa. Tutkimuksissaan hän on tullut siihen tulokseen, että suomalaisten naisten järjestäytymisellä on oma erityisluonteensa. Suomalaiset naiset ovat muita kansallisuuksia aktiivisemmin osallistuneet yhteisjärjestöihin, raittiusliikkeeseen, työväenyhdistyksiin, nuorisoseuratoimintaan ja herätysliikkeisiin yhdessä miesten kanssa.

Palaan vielä lopuksi ystäväni Jelican kirjeeseen. Minua kiehtoo hänen ajatuksensa, että meidän suomalaisten kulttuuriin kuuluu luonnollinen tasavertaisuus, ja että meillä on sukupuolten kesken luonnollinen ihmisten välinen suhde, joka on erilainen kuin mm. katolisessa kulttuurissa.

Tässä esityksessäni en ole ryhtynyt analysoimaan suomalaisen sivistyksen erityispiirteitä. Meidän sivistykseemme ovat vaikuttaneet niin monet tekijät. Suomenkielinen ja ruotsinkielinen kulttuuri ovat muovanneet meitä. Euroopasta olemme saaneet vaikutteita. Vuosisadan vaihteen suomalaisilla oli henkilökohtaisella tasolla erittäin paljon kontakteja eri puolille Eurooppaa. Raittiusliikkeen, työväenliikkeen ja naisliikkeen jäsenillä oli runsaasti kansainvälistä kanssakäymistä. Ehkä naisten hakeutuminen erillisjärjestöihin onkin tullut meille Euroopasta, kuka tietää. onko suomalaisella sivistyksellä jokin erityispiirre vai onko suomalainen sivistys myytti? on hyvä kysymys.