Vuoden Seniorin, filosofian maisteri Eeva Ahtisaaren vastaus seniorikysymykseen Helsingissä 17. lokakuuta 1996
"Miten Te, maisteri Eeva Ahtisaari uskotte voivanne Vuoden Seniorina edistää Helsingin yliopiston pyrkimyksiä, akateemisen koulutuksen arvostusta ja pääkaupunkimme kulttuurista henkeä?"
Aion vastata minulle esitettyyn kysymykseen pohtimalla aluksi opintojeni historiaa ja graduni tekovaihetta. Tämän jälkeen haluan esittää muutamia ajatuksia Helsingin yliopiston tehtävästä, akateemisen koulutuksen merkityksestä ja omasta roolistani Vuoden Seniorina.
Suhteeni Helsingin yliopistoon on lämmin ja se on vanhaa perua. "Lukekaa historiaa", kehotti presidentti J.K. Paasikivi aikoinaan ja nämä sanat innoittivat minuakin nuorena ylioppilaana 1950-luvulla hakeutumaan koulukaupungistani Kuopiosta Helsingin yliopistoon historiaa opiskelemaan. Ammatinvalintaani vaikuttivat - kuten tavallista on - hyvät esikuvalliset opettajani. Kuopion Tyttölyseon historian lehtorit Airi Forsman ja Eero Hietakari innostivat pohtimaan maailman menoa syvällisemmin ja avarammin historian valossa.
Boksiasuminen, niukat opiskelurahat ja pennin venytys tulivat minullekin tutuiksi 1950-luvun lopun Helsingissä, jonka elämää ja katukuvaa yliopisto, sen professorit ja ylioppilaat voimakkaasti leimasivat. Savolainen Osakunta oli tärkeä tapaamispaikka: sosiaalisen elämän, lauluharrastukseni, monien innostavien ja henkevien illanviettojen keskus. Viihdyin Helsingissä, yliopistossa ja osakunnassa. Kuten tuohon aikaan oli tavallista, rahoitin opintoni kesätöistä saaduilla tuloilla ja hoitamalla historian opettajien viransijaisuuksia. Aikuiselämän houkutukset tuntuivat tässä vaiheessa vahvoina. Valmistuttuani humanististen tieteiden kandidaatiksi ja auskultoituani olin pari vuotta harjoittelijana Helsingin yliopiston kirjastossa.
Opiskelu alkoi tässä vaiheessa maistua tahmealta. Thomas Carlylen historianfilosofiaa käsittelevä graduntekele roikkui kassissani, kun matkustin kirjaston ja kodin väliä. Avioliitto ja uusi työ Espoon kunnan kotiseutusihteerinä vaikuttivat siihen, että 1960-luvun lopulla saatoin ilman suurempia tunnonvaivoja hyllyttää olemattoman graduni. Glimsin museon järjestäminen Espoossa, poikani syntyminen ja vuodet ulkomailla aviopuolisoni rinnalla johtivat siihen, että ajatus opintojen saattamisesta loppuun tuntui entistä kaukaisemmalta mahdollisuudelta.
Jossakin sielunpohjassa kaiversi keskenjääneen tuntu. Kannustusta opintojen jatkamiseen alkoi 1980-luvulla tulla sekä kotoa että ystävien taholta. Uskaltauduin 1985 varsin arkana ja epäillen Yliopiston historian laitokselle. Sain niin hyvän vastaanoton, että päätin samalla käynnillä tehdä gradun ja saattaa lukuni kunnialliseen loppuun. Siihen innosti myös uusi tutkielman aihe, Hilda Käkikoski, joka oli naisasianainen, poliitikko ja yksi Suomen ensimmäisistä naiskansanedustajista.
Gradun tekeminen oli eräs elämäni antoisimmista kausista. Saatoin hyödyntää sitä elämänkokemusta, jota kahden vuosikymmenen aikana olin saanut diplomaatin puolisona. Diplomaatin rouvan elämäntaitoihin kuuluu kurinalaisuus ja joustavuus. Hän joutuu sopeutumaan ja joustamaan sekä pohtimaan työn jäsentämistä ja arjen käytännön toimien tarkoituksenmukaista hoitamista. Suomen edustaminen ulkomailla kasvattaa suuresti luovaa ajattelua. Olin saanut ulkomailla runsaasti sellaisia valmiuksia, joista oli todellista apua, kun palasin yliopistoon opiskelemaan.
Aikuisopiskelijana tutkielman tekoon paneutuu toisella tavalla, syvällisemmin. Sain paljon tukea ja kannustusta. Gradun tekemisen aikana sisäistin tieteen teon perusperiaatteen: opin esittämään kriittisiä kysymyksiä ja kyseenalaistamaan itsestäänselvyyksiä. Epäolennainen pintatieto oli erotettava olennaisesta. Vaadin sekä itseltäni että yliopistolta ajattelun syvyyttä. Nuorempana tuskin olisin saanut opiskelusta niin paljon irti. Minulle oli tärkeää, että aihe kiinnosti minua vilpittömästi ja tiesin pystyväni työn tekemään. Se antoi kaltaiselleni kypsään aikuisikään ehtineelle "ikuiselle opiskelijalle" paljon itseluottamusta ja voimaa, josta on myöhemmissä tehtävissäni ollut paljon hyötyä.
Olen opiskellut yliopistossa kahden eri ikävaiheen aikana, ensin nuorena ylioppilaana ja myöhemmin aikuisopiskelijana. Minun yliopistoani, Alma Materia, ei enää ole olemassa sellaisena kuin sen muistan opiskeluvuosiltani. Vaikka korkeakoulut ovat näiden vuosikymmenten aikana huomattavasti muuttuneet, on mielestäni yliopiston keskeisin perustehtävä säilynyt. Uskon, että yliopistolla on pysyvä sivistystehtävä, jonka arvo säilyy.
Yliopisto-opetus perustuu aina tutkimukseen. Tieteen tekeminen, uusien ja innovatiivisten ajatusten esiin nostaminen on yliopiston hengen ja perinteen mukaista. Itseäni elähdyttää opiskelijoiden silmissä pilkistävä iloisuus ja reipas tulevaisuudenusko. Nuorissa ihmisissä on yhä sitä paloa ja innostusta, jonka varassa maamme tulevaisuutta on eri aikoina rakennettu!
Suomessa on vuosisatojen ajan arvostettu akateemista koulutusta. Sivistyspääomaa on lähdetty hankkimaan kaukaakin. Nyt 1990-luvulla se on kaikkien ikäryhmien saatavilla. Tänä vuonna vietetään "Ikuisen oppimisen teemavuotta". Akateemisen koulutuksen arvostusta osoittaa se, että yliopisto jakaa yhä laajemmin tietoa muillekin kuin nuorille ylioppilaille. Ikääntyvien yliopistotoiminta sekä erilainen aikuis- ja täydennyskoulutus ovat nykyään olennainen ja tärkeä osa yliopistojen toimintaa kaikkialla Euroopassa, myös Suomessa.
Helsinki on luonnostaan maan tärkein kulttuurikaupunki ja yliopisto on kaupungin ehdoton sydän. Helsingin yliopistolla on tärkeä tehtävä kansallisen tradition kantajana. Pääkaupunkimme kulttuurinen henki on ollut riippuvainen Helsingin yliopiston piirissä tapahtuneesta toiminnasta.
Siihen ovat kuuluneet yhtä lailla keskeiset arkistot, kirjastot, kokoelmat ja tutkimuslaitokset kuin ylioppilastalot ja osakunnat. Ajateltakoon vain Helsingin yliopiston kirjastoa, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraa, Kansallismuseota ja Kansallisarkistoa tai Eläintieteellistä ja Kasvitieteellistä museota - niiden kaikkien toiminta liittyy Helsingin yliopiston työhön. Yliopiston piirissä tapahtunut aatteellinen ja kulttuurinen toiminta on luonut kansallista ajattelua ja rakentanut konkreettisestikin kulttuurin suurta linjaa. Tässä yhteydessä muistettakoon, että Helsingin yliopiston kirjaston kansallisaarteet ja komea kirjastorakennus ovat eurooppalaisittainkin mitattuna vaikuttavia.
Helsingin yliopisto on Suomen vanhin ja laaja-alaisin yliopisto. Yliopiston eräänä tärkeänä tehtävänä on tehdä tunnetuksi tutkimustuloksiaan. Henkisen kulttuurimme ja hyvinvointimme perusta on tutkimuksessa. Uusi tutkimus rakentuu aina vanhan varaan. Yliopisto ja sen tutkijat tekevät itseään tunnetuksi julkaisuissa, joukkoviestimissä, seminaareissa, näyttelyissä ja studia generalia -luennoissa. Ne ovat hyviä ja toimivia kanavia vastakin, kun halutaan kehittää pääkaupunkimme kulttuurista ilmapiiriä. Vuoden Seniorina olen valmis toimimaan "siltana" yliopiston ja sen toiminnasta kinnostuneiden kansalaisten välillä.
Yliopisto vaikuttaa jatkuvasti ympäröivään yhteiskuntaan pitkällä perinteellään ja uusilla tutkimustuloksillaan. Akateemisen tradition välittäjiä ovat omalla tavallaan myös yliopiston seniorit. Meidän senioreiden tulee ylpeinä tuoda esiin se, että olemme Helsingin yliopiston kasvatteja. Näin säilytämme edelleen Alma Materin perinteen, joka on vuosisatojen ajan sitonut meidät luonnollisella tavalla eurooppalaiseen kulttuuriin ja traditioon.