Rouva Eeva Ahtisaaren puhe Elimäellä 11.4.1997

Koulun asema suomalaisessa yhteiskunnassa

Koulu herättää intohimoja. Me kaikki vanhemmat olemme koulunkäymisen asiantuntijoita. Meillä jokaisella on oma vahva käsityksemme koulusta. Siihen sekoittuu monenlaisia aineksia, kuten muistoja omasta ja lastemme kouluajasta sekä mielikuvia nykyisestä, koulua pöyhentävästä aikalaiskeskustelusta. Muistot koulun käymisen pitkästä prosessista säilyvät, sillä kouluaika leimaa vahvasti lapsuuttamme ja nuoruuttamme. Teemme jo kouluaikana monia sellaisia valintoja, jotka myöhemmin ohjaavat elämäämme.

Merkittävä osa nuoruusaikojen muistoista liittyy itse koulurakennukseen, opetustilanteisiin, pidettyihin ja vähemmän pidettyihin opettajiin ja tärkeisiin kouluaikaisiin ystävyyssuhteisiin. Aikuisten tutut huudahdukset "tätä minulle ei opetettu koulussa" tai "meidän koulukirjassa ei kyllä noin lukenut" osoittavat uskoamme siihen, että maailmankuvamme ja tietopohjamme perustuvat koulussa opitun varaan. Vaikka tieto ja käsitykset muuttuvat ja elävät, näemme koulun yhä antavan meille elämän tiedolliset eväät.

Hyvä opettaja-oppilas -suhde on kaikkina aikoina ollut nuoren itsetunnon perusta. "Lukekaa historiaa" kehotti presidentti J. K. Paasikivi aikoinaan minun nuoruudessani. Nämä sanat innoittivat minuakin nuorena ylioppilaana hakeutumaan koulukaupungistani Kuopiosta Helsingin yliopistoon historiaa opiskelemaan. Ammatin valintaan vaikuttivat - kuten tavallista on - myös hyvät ja esikuvalliset opettajani. Kuopion Tyttölyseon historian lehtorit Aili Forsman ja Eero Hietakari innostivat pohtimaan maailman menoa syvällisemmin ja avarammin historian valossa.

Puheeni aihe tänään on koulun asema suomalaisessa yhteiskunnassa. Minulle on mieluisaa käyttää tästä itselleni rakkaasta aiheesta puheenvuoro täällä Elimäellä, jossa kansanopetuksella on pitkä historia. Entisenä historianopettajana on ilahduttavaa todeta, että täällä on järjestetty kansakoulutasoista perusopetusta jo ennen vuoden 1866 kansakouluasetusta. Pitkä perinne antaa voimaa tehdä päätöksiä, joista tulevaisuutemme riippuu. Elimäellä on uskallettu olla edelläkävijöitä. Kunta on panostanut ennakkoluulottomasti sivistystoimen tason ylläpitämiseen ja koulutuksen laatuun. On annettava kaikki tuki näille pyrinnöille aikana, jolloin vastuu on siirtynyt valtiolta kunnille.

Vaikka olemme uudessa historiallisessa murrosvaiheessa, panostaminen koulutukseen kannattaa. Monet tutkimukset ovat viime aikoina osoittaneet, että koulutus on paras tae pärjäämiseen muutosyhteiskunnassa. Suomalaisessa yhteiskunnassa on aina uskottu opintien voimaan. Sillä on historialliset syynsä. Kun maassa on ollut vähän perittyä varallisuutta, on opintojen kautta hankittu henkinen pääoma ollut nopein ja tärkein keino, jolla sosiaalista asemaa on parannettu. Vahvan papiston ja talonpoikien maassa on arvostettu lukemista, kirjastoja ja tiedon kaikinpuolista kartuttamista.

Kansallinen erikoispiirteemme perustuu siihen, että sivistyshistoria on tunnusomaisinta Suomen historiaa. Siihen kuuluu olennaisena osana kulttuurin, yleissivistyksen, opiskelun, kirjojen ja lukemisen nauttima suosio kaikissa kansakerroksissa. Emme olleet yllättyneitä, kun eräässä eurooppalaisessa vertailevassa tutkimuksessa todettiin 1990-luvun alussa, että suomalaislapsilla oli maanosan paras lukutaito.

Maamme historia on osoittanut, että sivistyspääoma, koulutus ja siihen liittynyt yhteiskunnallisen tasa-arvon periaate ovat olleet menestyksemme tärkeitä peruspilareita. Sosiaaliset, alueelliset tai sukupuolierot eivät ole olleet koulunkäynnin esteenä. Suomessa perus- ammatti-ja korkeakoulu-opetus on periaatteessa ilmaista. Tämä on merkittävä etu, jonka ainutlaatuisuutta harvoin tulemme ajatelleeksi. Esimerkiksi Suomessa kouluruokailun järjestämisestä puhuttiin jo vuosisadan alussa. Meillä se otettiin käyttöön jo varsin varhain. Tämä pieni asia on lisännyt sekä koulutuksellista tasa-arvoa että mahdollistanut naisten työssäkäynnin kodin ulkopuolella. Huomasin eron äskeisellä Brasilian vierailullamme. Brasiliassa kouluruokailu on sosiaalisen eriarvoisuuden osoitin. Rikkaat lapset käyvät kotona syömässä, köyhät nauttivat kouluruokaa.

Sivistys ja kansanvalistus liittyivät yhteen jo 1800-luvulla. Merkittävää oli, että sekä suomalaisilla naisilla että miehillä oli voimakas halu kouluttautua ja sivistyä. Sivistys oli muutakin kuin tietoviisautta. Siihen kuului olennaisena osana valistus, siveys ja raittius, jotka muodostivat kansallisten arvojen perustan. Se merkitsi juoppouden pois kitkemistä ja tapojen siistimistä. Itsekasvatus, itsehillintä ja omatoimisuus olivat niitä arvoja, joita koulutuksessakin ajettiin.

Koulu ei ole missään historiansa vaiheessa toiminut eristyksissä. Siihen heijastuu läheisesti yhteiskunnallinen kehitys. Koulu ei elä arvotyhjiössä vaan se on jatkuvassa vuorovaikutuksessa ympäristömme sosiaalisiin, kulttuurisiin ja poliittisiin muuttujiin nähden. Viimeiset 50 vuotta ovat olleet koulutuksellisen uudelleen ajattelun kannalta ratkaisevaa aikaa. Jälleenrakennusaika ja maamme kaikkien osien teollistaminen nostivat etualalle koulutuksen merkityksen. Maksuton, koko ikäluokan kouluttava peruskouluverkosto toteutui maanlaajuisesti. Luotiin suunnitteluideologia, joka kattoi myös koulumaailman perusopinnoista ylempiin korkeakoulututkintoihin asti. Tavoitteena oli tuottaa tarkkaan ennakoitu määrä ammatti-ihmisiä tuotantoelämän kaikkiin tarpeisiin.

60-luvulla nousi julkiseen keskusteluun käsite "koulutusyhteiskunta". Ei riittänyt, että lapsille ja nuorille annettua perusopetusta laajennettiin ja tasa-arvoistettiin. Koulutusyhteiskunnassa kaikkien kansalaisten koulutus tulisi jatkumaan läpi ihmisiän, joko täydennys- tai aikuiskoulutuksena tai suoranaisena uudelleenkoulutuksena toiseen ammattiin. Koulutus välineellistettiin ja se alettiin nähdä eräänä taloudellisen kasvun ja elintason tärkeänä edistäjänä. Tämä ajattelu leimaa aikaamme edelleen.

Mitä vaikeampia aikoja elämme, sitä raskaampia paineita kohdistuu kouluihin ja opettajiin. Viime vuosikymmenten nopea murros on täysin kyseenalaistanut vanhan keskusjohtoisen ja suunnitelmallisen koulutusmallin toimivuuden. Maailma ei enää ole ennustettavissa. Elämme aikaa, jolle on tunnusomaista arvaamattomuus. Harva meistä voi sanoa, millaisessa todellisuudessa elämme ensi vuosituhannen alussa. Tarvitaan vankkaa ennustajankykyä, jotta edes voisimme kertoa, mihin ammattiin kannattaa sijoittaa tai mikä tuotantosuunta menestyy kymmenen vuoden kuluttua.

Epävarmuus tulevaisuudesta lisää ahdistusta. Jatkuva muutosvaatimus kasvattaa henkistä turvattomuutta sekä kouluissa että niiden ulkopuolella. Viime aikoina suomalaisessa koulukeskustelussa on haettu välineitä muutoshaasteiden voittamiseen. Vanhoja kiinnikkeitä on purettu määrätietoisesti ja päätäntävaltaa siirretty kuntiin ja kouluihin. Nopean muutoksen yhteiskunnassa vanha asiantuntemus ei kelpaa sellaisenaan. Uudet auktoriteetit nousevat vanhojen tilalle. Jatkuvan muutoksen haaste voi parhaimmillaan - näin toivomme - synnyttää uudenlaisen, entistä omatoimisemman ihmisen, joka sekä ottaa vastuun omasta elämästään että kykenee yhteistyöhön ja vastuunkantoon.

Nykyään on jokaisen kunnan ja jokaisen koulun tehtävä itsenäistä kehitystyötä. Valtion suuri ja hellä syli ei enää auta. Samalla käsitys opettamisen ja oppimisen prosesseista on muuttunut radikaalilla tavalla. Haetaan uutta opettajuutta ja uusia muutoksentekijöitä. Päävastuu uuden suunnan rakentamisessa on opettajalla. On jopa menty niin pitkälle, että opettaja, tuo perinteinen kansankynttilä ja sivistyksen soihtu, on saamassa uusia nimiä. Puhutaan avustajasta, valmentajasta ja tukijasta. Perusrooli nuoren ihmisen opastajana ja esikuvana kuitenkin säilyy.

Muutosvaatimukset näkyvät myös opetussuunnitelmissa, joissa heijastuu uudenlainen koulutuskulttuuri. Asiantuntijuus on laajentunut. Oppilaat, vanhemmat, opettajat, tutkijat, työelämässä toimijat, hallintoviranomaiset ym. ymmärretään tasa-arvoisessa vuorovaikutuksessa oleviksi asiantuntijoiksi. Opetussuunnitelma on jatkuvasti muuttuva prosessi, joka elää ja hengittää ajassa.

Olemme edelleen ehdottoman yksimielisiä siitä, että kaikkien lasten on saatava peruskoulutus. On aika esittää kysymys: miksi oikeastaan käymme koulua? Koulun tehtäväksi yhteiskunnassa on nähty perinteisesti kulttuurin uusintaminen. Koulua käydään, jotta lapsisukupolvet, nämä "villinä ja vapaina syntyneet perillisemme", sivilisoidaan ja sosiaalistetaan yhteiskuntaan. Koulu on tärkein niistä instituutioista, joka jakaa nuorille ihmisille henkistä pääomaa, empatiaa ja itseluottamusta sekä opettaa itsekuriin ja yhteistyöhön. Koulutuksen avulla lapset ja nuoret saavat välineitä elämänhallintaan. Nämä välineet perustuvat voimassaolevan kulttuurin tietoihin, taitoihin, tapoihin, moraaliin ja arvoihin.

Koulun jakaman henkisen pääoman määrää ja laatua on mahdotonta mitata, sillä koulutuksella on usein myös laajempia, kansakunnan hyvinvointiin, tasa-arvoistumiseen ja kansalliseen edistymiseen liittyviä tavoitteita. Vuosisadan vaihteessa koulutuksen osuus suomalaisen kansallisvaltion rakentamisessa oli merkittävä. Sodanjälkeisen teollisen hyvinvointivaltion luomisessa koulutuksella oli myös keskeinen sija. Tänään tulevaisuutta hahmotetaan uuden vision, tietoyhteiskunnan varaan. Kansallinen selviytymisstrategia rakentuu - jälleen kerran - koulutususkon varaan.

Aikamme koulukeskustelussa kiteytyy kuitenkin kaksi perusongelmaa. Ensinnäkin, koululle on annettu runsaasti sellaisia tehtäviä, jotka sille periaatteessa eivät kuulu. Se joutuu suorittamaan monia velvoitteita, jotka alunperin eivät ole osa koulun opetustoimintaa. Toiseksi, koulu joutuu kilpailemaan liiaksi muiden kilpailevien virikkeiden - työelämän, television, tietokoneiden, musiikin, populaari- ja nuorisokulttuurin, huumeiden ja alkoholin - rinnalla paikasta nuorten sielussa. Mitä ristiriitaisempia koulumaailma ja muun ympäristön antamat virikkeet ovat, sitä vaikeampaa on nuoren ihmisen liittyä ja kasvaa kulttuuriin koulun kautta tai koulun johdattamana.

Koulun ongelmat ovat yhteiskunnan ongelmia ja yhteiskunnan ongelmat näkyvät heti opetuslaitoksessa. Viime aikoina suomalaisista kouluista on kantautunut ikäviä uutisia. Suuri osa oppilaista ei viihdy kouluissa. Sekä koti että koulu ovat jatkuvasti menettäneet otettaan oppilaisiin. Lapset ja nuoret käyvät meillä Pohjoismaissa koulua pitkään, mutta pitkästä ajasta huolimatta koulun ote näyttää heikolta. Uutena ongelmana on nyt keskusteluun nostettu lasten pitkät ja yksinäiset iltapäivät vailla aikuisen valvovaa otetta. Kuten akatemiaprofessori Lea Pulkkinen on todennut, yksinäisillä iltapäivillä on valvomattoman ajankäytön takia haittoja, joita työssäkäyvien vanhempien on vaikea kontrolloida.

Julkisuuteen nousevat koulun materiaaliset resurssikysymykset, kuten opetustoimeen kohdistuvat leikkaukset ja säästöt, pienten koulujen lakkauttaminen, suuret luokkakoot sekä opettajien matala palkkataso ja alan naisvaltaisuus. Koulun perusongelmat ovat kuitenkin muualla. Koulu on opetustoimen ohella joutunut ottamaan liikaa perheille kuuluvaa kasvatusvastuuta. Taannoinen keskustelu koulukiusaamisesta osoitti tämän: kuka ensisijaisesti vastaa nuorten kasvatuksesta, vanhemmat vai opettajat? Kenellä on oikeus ja moraalinen velvollisuus sanoa lapselle: noin ei saa tehdä!

Aikamme kovenevat arvot heijastuvat kouluun. Välinpitämättömyys kostautuu helposti, sen olemme joutuneet huomaamaan. Onnistuminen kasvatustyössä edellyttää yhteistyötä oppilaiden ja heidän kotiensa kanssa. Jotta koulu voisi onnistua työssään, on vanhempien tuettava ja kannustettava lapsiaan ja seurattava koulun toimintaa. Tämä on kaunis periaate, mutta todellisuus tänään viittaa toisaalle. Koulusta on liian monessa tapauksessa tullut kodin korvike. Opettajalta odotetaan apua ja ymmärrystä, vaikka opettaja ei ole lääkäri, sosiaalityöntekijä eikä poliisi. Monet opettajat uupuvat näiden paineiden ristitulessa.

Koulun moniin ongelmiin on pyritty vaikuttamaan lukuisten poliittisten päätösten ja hallinnollisten uudistusten avulla. Usein koululta vaaditaan mahdottomia. Sen on kasvatettava "maailman koulutetuin kansa" ja edistettävä "Euroopan korkeinta koulutuksellista tasa-arvoa". Tämä tie on vaativa ja se vie koulun arjesta vastaavan opetushenkilökunnnan energiaa ja resursseja pois varsinaisesta päätyöstä, opettamisesta. Kouluun kohdistetut, julkilausutut odotukset korostavat melkein poikkeuksetta käytännöllis-ammatillista puolta. Vanhat, perinteiset ja teoriapohjaiset kouluaneet, kuten luonnontieteet, reaaliaineet ja kielet ovat menettäneet suosiotaan suoraviivaisemmille opetusohjelmille.

Koulu valmistaa elämää ja yhteiskuntaa varten. Uskoni kouluun on vahva. Me saamme kiittää suomalaista koulua ja lukuisia opettajapolvia paljosta. Suomi kypsyi itsenäisyyteen nopeassa aikataulussa ja osasyynä siihen oli kansansvistyksen nopea nousu. Yhtä tärkeää työtä tekivät omaa kansallista sivistyneistöä kasvattaneet oppikoulut ja yliopisto. Opettajat tekivät itseään säästämättä työtä yleisen sivistystason nostajina. Monien elämäntyötä leimasi vahva usko kansansivistämisen tärkeyteen. Opettajien työssä näkyi uhrautuvaisuus ja innostus, joka ennen pitkää tarttui koko kansaan. Tämä innostuksen avulla avulla Suomi nostettiin eurooppalaisten kulttuurivaltioiden joukkoon.

Tämä henki leimaa yhä sitä työtä, jota suomalaisissa kouluissa tehdään. Sen varassa uudistetaan suomalaista kulttuurista ja henkistä pääomaa. Tämä hyvä henki näkyy tänään täällä Elimäellä, jossa käyttöön vihitään uudistettu koulukeskus. Tavoitteet täällä ovat kunnianhimoisia ja ansaitsevat kaiken tukemme. Lapsissamme on tulevaisuus. Koulun tulee myös olla "elämän paikka", jossa sekä oppilaan että opettajan tulisi voida toteuttaa itseään. Elimäen koulukeskuksessa tämä pyrkimys konkretisoituu kauniilla tavalla. Toivotan kaikille kuntalaisille, vanhemmille ja oppilaille sekä koulu- ja opetustoimen parissa työskenteleville parhainta menestystä.