Rouva Ahtisaaren puheenvuoro Maikki Friberg -palkinnon luovutustilaisuudessa 15.4.1997

Jokin aika sitten sain kirjeen slovenialaiselta ystävältäni Jelica Kosinilta. Kirjeessä hän kuvaili innostuneena uusinta lukuelämystään. Olin taannoin luovuttanut hänelle suomalaisten naistutkijoiden kirjoittaman kirjan The Lady with the Bow, the Story of Finnish Women. Jelica kirjoitti oivaltaneensa seuraavaa: "Te suomalaiset naiset olette kulttuurinne tuote. Viisaat esi-isänne sallivat teidän säilyttää luonnollisen tasavertaisuuden eikä edes kristillinen kulttuuri kieltänyt sitä teiltä. Sen tähden sukupuolten erilaisuus ei ole teille ongelma. Teille se on luonnollinen ihmisten välinen suhde."

Ystäväni kirjeen inspiroimana ryhdyin pohtimaan tämän päivän puheenvuoroani tasa-arvon merkityksestä. Viime aikoina akateemisten naisten elämä on ollut mielessäni muutenkin, sillä omat tutkimukseni ja kirjalliset työni ovat keskittyneet viime vuosisadan vaihteessa elämäntyönsä tehneeseen Hilda Käkikoskeen. Käkikoski, aktiivinen suomen kielen ja historian opettaja ja naisasianainen valittiin ensimmäiseen yksikamariseen eduskuntaan vuonna 1907. Hän oli myös graduni aihe.

Perehtyminen Hilda Käkikosken kirjalliseen jäämistöön osoitti, että hän pohti syvällisesti naisen kutsumuksen, kristillisen vakaumuksen ja työnteon välistä suhdetta. Käkikosken tavoitteeksi nousi sukupuolten täydellinen tasa-arvo ja naisen tasavertainen asema miehen rinnalla ja siihen vedoten hän vaati kaikkien ovien avaamista naisille. "Koulut auki tytöille, yliopistot auki tytöille". Opettajan työnsä ohella Hilda Käkikoski suoritti opintoja Keisarillisessa Aleksanterin Yliopistossa vuosina 1895-1896. Hän eläytyi täydellä innostuksella akateemisen tiedon maailmaan. Käkikosken tieteellisen kiinnostuksen kohteena olivat ennen kaikkea historia ja filosofia. Lokakuussa 1896 Käkikoski kirjoitti ystävättärelleen tieteen viettelykyvystä: "En ole koskaan tuntenut niin suurta tiedon halua kuin tällä kertaa. Enkä niin sanomatonta riemua siitä, että tiedon maailman on avoinna. Voi kuinka suuressa kiitollisuuden velassa olen niille miehille ja naisille, jotka ovat tien raivanneet, niin että me nyt saamme kuunnella luentoja, käydä yliopiston kirjastossa ja suorittaa tutkintoja. Jumala siunatkoon heitä!"

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 115 vuotta siitä, kun ensimmäinen nainen, Emma Irene Åström, vihittiin maisteriksi tässä yliopistossa. Tuossa tilaisuudessa, Filosofisen tiedekunnan promootiossa vuonna 1882, juhlamusiikki taukosi ja koko yleisö nousi seisomaan osoittaakseen kunnioitustaan, kun Åström astui saliin. Åströmin valmistuminen 1880-luvulla tapahtui samanaikaisesti, kun Suomessa alettiin puhua voimakkaammin naisasian ja sivistyksen tavoitteista ja tehtävistä.

Naisten tulo yliopistoon sujui Suomessa pääosin ilman suurempia ongelmia tai dramatiikkaa. Naiskasvatuksen ideoilla oli sata vuotta sitten hyvä yhteiskunnallinen kaikupohja, mikä edisti yliopiston ovien avaamista naisylioppilaille. Kansallisen Suomen rakentamiseen tarvittiin parhaat voimat - sukupuoleen katsomatta. Naisylioppilaiden määrä kasvoi nopeasti: vuonna 1910 naisten osuus oli jo 30 % kaikista uusista ylioppilaista. Vaikka luku tuntuu komealta, todellisuus oli vähemmän valoisa. Naisten huonoon opintomenestykseen kiinnitettiin huomiota jo 1910-luvulla. Tuolloin todettiin, että vain joka seitsemäs yliopistoon vuosisadan alussa otetuista naisylioppilaista oli kyennyt suorittamaan akateemisen loppututkinnon.

Naisten koulutukselle tuli laajemmin käyttöä yhteiskunnassa vasta 1920-luvulla, minkä jälkeen naisten tiellä ei enää ollut lainsäädännöllisiä esteitä. Vasta tuolloin naisten suorittamat yliopistotutkinnot pätevöittivät heidät julkisiin virkoihin. Opiskelevia naisia oli Suomessa enemmän kuin missään muualla maailmassa. Sota-aika "vapautti" naiset toimimaan ja yhä suurempaan vastuuseen akateemisessa maailmassa. Sen jälkeen kehitys eteni tasaisesti siten, että uusien naisylioppilaiden määrä ylitti miesten määrän jo lukuvuonna 1948-1949.

Naisten opintiehen liittyviä asenteellisia esteitä ei lainsäädäntöteitse kuitenkaan poistettu. Keskustelu henkisen työn alipalkkauksesta kiihtyi sotien jälkeen. Uskottiin, että naisylioppilaiden tulva ja näkemys naisten oletetusta heikommasta älykkyydestä alensi kurssivaatimusten tasoa "valmistaen tietä yhä uusien naislaumojen tulvimiselle yliopistoon", kuten rehtori Långfors muotoili vuonna 1949.

Toinen ongelma aina viime vuosikymmeniin saakka on ollut akateemisten esikuvanaisten vähäisyys. Ensimmäinen naisprofessori nimitettiin vasta vuonna 1930. Vielä 20 vuotta myöhemmin tilanne oli yhtä huono - yhden naisprofessorin lisäksi yliopistossa oli vain kuusi naisdosenttia. 1960-luvulla asenteet alkoivat vihdoin liikkua, kun keskustelu sukupuolten välisestä tasa-arvosta lähti käyntiin. Tässä yhteydessä en malta olla kertomatta, miten viime keväänä viettämässämme luokkakokouksessa professori Marjatta Marin muisteli yliopistouransa alkua. 1960-luvun alussa toimiessaan sosiologian assistenttina hän ei saanut vetää kursseja, sillä "eihän naista kukaan usko " eikä allekirjoittaa tenttituloksia, sillä "naisen antamaan merkintään ei luoteta". Vasta kun professori Erik Allardt palasi Yhdysvalloista, asiantilaan tuli muutos. Naisargumentit kumottiin ja naisassistentit pääsivät mukaan opetustyöhön.

Tänään 60 % yliopiston opiskelijoista on naisia. Naisten osuus tohtorintutkinnon suorittaneista on jo yli kolmannes. Julkinen sektori on naisistunut, samoin yliopiston alemmat opetusvirat. Sen sijaan naisprofessoreiden lukumäärä on vieläkin 10 %. Vaikka kaikki merkit viittaavat siihen, että tulevien vuosien aikana asetelmat muuttuvat huomattavasti, tarvitaan erityistoimenpiteitä aliedustetun sukupuolen kannustamiseksi.

Naisten panos suomalaisen yhteiskunnan eriaikaisissa rakennus- ja kehittämishankkeissa on ollut huomattava. Naisissa meillä on ollut sellaista lahjakkuuspotentiaalia, jonka käyttöönotto on ollut nykyisen hyvinvointimme perusta. Tasa-arvotyö sai alkunsa Helsingin yliopistossa vuonna 1989. Tavoitteena on tasaisempi sukupuolirakenne akateemisen yhteisön kaikilla aloilla. Se merkitsee molempien sukupuolten tietojen, kokemusten, erilaisten ominaisuuksien ja taitojen laajamittaista ja yhdenvertaista hyväksikäyttöä yliopiston kaikilla tasoilla.

Käytännön työssä tarvitaan positiivisia esikuvanaisia, rohkeasti ajattelevia tutkijoita ja innovatiivisia akateemisia vaikuttajia. Helsingin yliopiston Maikki Friberg -palkinto jaettiin ensimmäisen kerran viime vuonna. Palkitsemisella voidaan nostaa esiin henkilöitä, laitoksia, yhdistyksiä ja ryhmiä, jotka ovat tehneet pitkäjänteistä ja kunnianhimoista työtä tasa-arvon edistämiseksi. Historian uudisraivaaja naiset auttavat meitä tässä työssä. Ensimmäinen ulkomailla väitellyt suomalainen nainen, Maikki Friberg näyttää meille edelleen tietä!