Suomen Kotiseutuliitto / Valtakunnalliset Kotiseutupäivät 10.8.1997
Rouva Eeva Ahtisaari, juhlapuhe

 

Aikamme haastavin - ja vaikein kysymys - kuuluu: keitä me olemme? Viimeisen kymmenen vuoden aikana olemme kokeneet Euroopassa rajuja yhteiskunnallisia murroksia. Kokonaiset valtiot ja poliittiset järjestelmät ovat pyyhkiytyneet pois kartalta ja uusia on syntynyt tilalle. Monet sukupolveeni kuuluvat ihmiset eivät uskoneet, että kylmä sota päättyisi elinaikanamme. Tuo ankara järjestelmien välinen kamppailu jätti lähtemättömän vaikutuksen ajatteluumme ja omakuvaamme. Kun asetelma purkautui, jouduimme arvioimaan kansallista identiteettiämme uudella tavalla.

Politiikassa tapahtuneiden muutosten ohella monet perinteiset talouselämän rakenteet ovat murentuneet tai muuttaneet muotoaan. Se merkitsee myös niihin sidoksissa olleiden identiteettien heikkenemistä. Kansainvälisen talouden integroitumisprosessi on pannut liikkeelle sellaisia voimia, joiden olemassaoloa ei ole riittävästi osattu ennakoida. Ajassamme ilmenee voimakkaita eriarvoistumisen merkkejä. Olemme joutuneet sopeuttamaan ajattelumme jatkuvan muutoksen ja lisääntyneen epävarmuuden aikaan. Syntyy uudenlaisia kansallisia ja kansainvälisiä verkostoja.

Aikamme avainsanoja ovat monikulttuurisuus, suvaitsevaisuus ja väestöjen vuorovaikutus. Globalisoitumisen taustalla kasvaa kuitenkin epävarmuus: säilyvätkö oma kansallinen identiteetti ja kansallisvaltio elinvoimaisena? Vahva kansallinen identiteetti ja kotiseututunne ovat tarpeen kansainvälisen vuorovaikutuksen lisäännyttyä.

Haluan tässä puheessa muutamin sanoin hahmotella kulttuuritraditioiden merkitystä modernille kansalliselle identiteetille. Minulle on erityisen suuri ilo puhua tänään täällä ikäänkuin omien joukossa. Olen nuoruusvuosista alkaen ollut kiinnostunut kotiseututyöstä. Eräässä vaiheessa näytti siltä, että kotiseututyöstä tulisi minulle elinikäinen henkilökohtainen projekti. Vaikka niin ei käynytkään, olen vuosien varrella kiinnostuneena seurannut suomalaisen kotiseututyön eri vaiheita.

Keväällä kutsuin Mäntyniemeen koolle seminaarin, jossa pohdittiin suomalaisen kulttuurin tilaa. Kulttuurielämän asiantuntijat olivat yhtä mieltä siitä, että suomalaisuus, suomen kieli ja kansallinen kulttuuri tulevat säilymään elinvoimaisina. Seminaarin osanottajat korostivat sitä, että kaikki suomalaisen kulttuurin perustekijät ovat saapuneet maahamme kansainvälisen vuorovaikutuksen osana. Olemme onnistuneet muovaamaan oman ainutkertaisen kulttuuriperintömme sulattamalla vieraita vaikutteita omaamme. Siksi tulevaisuus globalisoituvassa maailmassa ei vaikuta uhkaavalta.

Tango, kahvi ja hampurilainen ovat monien muiden ilmiöiden lisäksi muuttuneet osaksi suomalaisuuden perusmäärettä, vaikka ne ovatkin alkujaan tuontitavaraa. Kahvin ja tangon innoittamana aion pohtia sitä, miten suomalainen kulttuuri jäsentyy tänään: jatkammeko oman reviirin vartioimista vai avaammeko ikkunan vuorovaikutukselle?

Suomi ja suomalaiset elävät historiansa mielenkiintoisinta vaihetta. Transnationalismi, kansallisten rajojen ylittäminen, on nykyajan kulttuuripoliitikkojen suosima sana. Vaikka olemme voimakkaasti kiinni globalisoitumisprosessissa, tunnemme toisaalla olevamme itsenäisempiä kuin koskaan vahvistamaan omaa kulttuuriamme. Me itse olemme suomalaisuuden parhaita asiantuntijoita.

Suomessa on muodikasta puhua suomalaisen kulttuurin latistumisesta ja muuttumisesta kansainvälisten virtausten etäpesäkkeeksi. Todellisuus ei tue tuota näkemystä. Aikamme henkeä leimaa suuri kiinnostus kansalliseen historiaan. Erityisesti nuoret pureutuvat uudella tavalla perheen, suvun ja paikallisyhteisön historiaan.

Sukupolvien välinen ero on selvä. Suurten ikäluokkien - nykynuorten vanhempien - maailmankuvaa leimasi historiattomuus ja traditiokielteisyys. Se oli osa 60-luvun sanomaa. Sukupolvi-ideologiaan kuului tuolloin modernin ja muutoksen korostaminen. Uskottiin vakaasti, että traditiot ovat kuolleet tai ainakin lakanneet olemasta merkityksellisiä.

Sama näkemys leimasi pitkään suhtautumista ympäristöön ja rakennusperintöömme. Liian vähän on jäljellä konkreettisia esimerkkejä siitä, miten esivanhempamme ovat eläneet ja asuneet tässä maassa. Usko uuden ylivoimaisuuteen on ollut vahvaa Suomessa. Se näkyy valitettavan selvänä suomalaisessa maisemassa. Vanhaa omaleimaista talonpoikaista puuarkkitehtuuria ja keskiajalta peräisin olevia kylämaisemia on systemaattisesti tuhottu sodan jälkeen. Katkos vanhan sääty-Suomen ja uuden modernin hyvinvointivaltion välillä on meillä viimeisen kolmen vuosikymmenen aikana ollut sangen raju.

Jouduin itse kokemaan rakennetun miljöön säilyttämiseen liittyvät vaikeudet toimiessani Espoon kotiseutusihteerinä 1960-luvun lopulla. Tuolloin saatoimme Glimsin museon kuntoon, ryhdyimme luetteloimaan vanhaa rakennuskulttuuria ja järjestämään vanhojen esineiden kunnostuskursseja. Virittelimme uudenlaista kotiseutuhenkeä ja innostus oli suurta. Samaan aikaan Espoo koki historiansa suurimman muutoksen, kun perinteinen maatalousvaltainen alue muuttui kasvavan pääkaupunkiseudun dynaamiseksi osaksi. Vanhan ja uuden yhteensovittamisessa oli oma kitkansa!

Monin paikoin rakennetun miljöön tuhoaminen jatkuu edelleen. Suomalaiselle tehokkuutta, nykyaikaisuutta ja järkiperäisyyttä korostavalle elämänmuodolle on leimallista, että emme näe kotipiirissämme sitä, mikä on säilyttämisen arvoista. Liian usein vanhan vaaliminen on vain muutaman aktiivisen kuntalaisen varassa. Kuitenkin käytäntö on osoittanut, että kulttuurimaisema ja hyvin hoidetut vanhat rakennukset lisäävät kuntien ja kaupunkien vetovoimaa.

Näkymät tulevaisuuden suhteet ovat valoisampia. Tänään nuoret ovat huomattavan innostuneita kansallisesta historiasta, Kalevalasta ja suomalaisesta myyttimaailmasta. Nuoret pohtivat vanhempiaan ahkerammin sitä, keitä me olemme, mistä tulemme ja minne olemme menossa. Kansalliseepoksemme on suositumpi kuin koskaan aikaisemmin. Yliopistojen perinnetieteen laitokset täyttyvät kiinnostuneista opiskelijoista. Kansanperinne houkuttelee monia tutkijoita ja kansalaisjärjestöjä.

Kulttuuri on prosessi, jossa jatkuvasti tehdään rajanvetoja uuden ja vanhan välillä. Aikojen murros on osoittanut, että kulttuurinen traditio ei sellaisenaan häviä. Se saa uusia muotoja. Perinteet muuttuvat, lakastuvat tai elpyvät osana sitä prosessia, joka luo uutta ajattelua. Kulttuurin ristipaineet synnyttävät parhaimmillaan uutta toimintaa. Kun trendit vuorottelevat ja ihmiset liikkuvat, syntyy kansainvälinen yleiskulttuuri. Kansat ja kansallisuudet tuovat siihen oman lisävärinsä.

Suomalaisen kotiseututyön pitkä historia osoittaa, että kulttuuriset syvärakenteet elävät sitkeimmin ihmisten jokapäiväisessä arkisessa elämässä. Arki ja arjen kokemukset synnyttävät parhaimmillaan tunteen kuulumisesta paikalliseen ja kansalliseen yhteyteen. Arkena opimme olemaan suomalaisia. Kansallinen kulttuurin perusta uusiutuu joka päivä osana suomalaista elämänmuotoa. Suomalainen arkipäivä ja kulttuurinen elämäntapa jäsentyvät joka päivä uudelleen suomalaisen yhteiskunnan tarjoamissa puitteissa.

Monikulttuurisuus tuo mukanaan sen, että suomalaisilla on yhä suurempi mahdollisuus valita oman identiteettinsä ainekset. "Elämä näyttäytyy kahvilana", toteaa amerikkalainen yhteiskuntatieteilijä Peter Worsley. Voimme vapaasti valita ja muokata omakuvaamme monenlaisista aineksista. Yhä useampi meistä on "kulttuurin kulkuri" vailla sidettä aikaan tai paikkaan. Identiteettiä rakennetaan eri värisistä palasista kuin Lego-taloa.

Nykyihmisellä onkin käytettävänä paikallisen, kansallisen ja kansainvälisen kulttuurin tarjoamia elämisen malleja. Käsitykset kansallisesta kulttuurista ovat etääntyneet melkoisesti viime vuosisadan valistajien ajoista. Tuolloin korkeakulttuuri, jalostetun kansankulttuurin parhaimmat saavutukset, kansansivistystyö ja topeliaaninen maisema kelpasivat suomalaisuuden symboleiksi.

Tänään, sata vuotta myöhemmin, tilanne näyttää kovin toisenlaiselta. Tiedonvälitys globalisoi yhteistä arvoperimäämme samalla kun markkinahakuisuus valtaa mediassa alaa. Monessa maassa on näkyvillä uusi yhteiskunnallinen ryhmittyminen, joka perustuu siihen, miten kansalaiset suhtautuvat omaan kulttuuri- ja sivistystraditioonsa.

Näköpiirissä on selvä jako kahteen ryhmään. Toisen muodostavat kansallisen tradition vaalijat ja toisen siihen välinpitämättömästi suhtautuvat. Päivittäin näemme, että monet kansainvälisesti suuntautuneet suomalaiset ovat tiiviimmässä yhteydessä Brysseliin, Lontooseen, Tukholmaan ja Tallinnaan kuin kotimaan eri osiin. Kansallinen kohtalonkysymys tuleekin olemaan: tarvitseeko Ruuhka-Suomi Maatalous-Suomea?

Uskon vahvasti suomalaisuuden elinvoimaan niin maaseudulla kuin kaupungeissakin. Tänään kansallinen kulttuuri muodostuu ihmisten arkisten valintojen pohjalta. Monet yhteiskuntatieteilijät korostavat sitä, että aikamme henki suosii paikallisen ja perinteisen yhdistämistä ja kunnioittamista. Tapahtuu paluu traditioihin pitkän tieto- ja viestintävallankumouksen jälkeen. Kun liikkuvuus lisääntyy, kasvaa tarve rajoittaa ja keskittyä. Haluamme löytää ympäriltämme sellaisen "pienen tilan", joka antaa meille turvallisuutta ja yhteenkuuluvuutta. Suomessa tällaista pientä tilaa edustaa yhä parhaimmillaan luonto ja metsä, johon useimmilla meistä on hyvin henkilökohtainen suhde.

Suomalaisella on tänään monta kotiseutua. Osa niistä saattaa sijaita maamme rajojen ulkopuolella. Maamme lähihistorialle on ollut leimallista, että työn perässä on jouduttu muuttamaan usein, lyhyellä varoitusajalla ja pitkienkin matkojen päähän. On muutettu maalta kaupunkeihin ja usein myös ulkomaille. Nyt suunta on kääntymässä jälleen takaisin maalle. Olemme saaneet lukea kakkosasuntojen ja kesämökkien lisääntyneestä käytöstä. Suomalainen vahvuus on perustunut siihen, että uudessakin paikassa pärjätään, vaikka side ympäristöön voi olla heikko. Kotiseutu on siellä, minne kodin perustamme.

Kysymys kansallisesta identiteetistä on tänään yhtä ajankohtainen kuin sata vuotta sitten. Olen useissa yhteyksissä joutunut pohtimaan sitä, mikä kansallisessa perimässämme on minulle tärkeintä. Kansainvälisissä yhteyksissä ja matkustaessani maakunnissa olen huomannut, että suomalainen kulttuurinen vahvuus perustuu välittämiseen. Olemme onnistuneet yhdistämään yksilöllisen ja kollektiivisen solidaarisuuden ainutlaatuisella tavalla. Suomalainen ei jätä suomalaista. Välittäminen nousee syvältä suomalaisesta mentaliteetista ja historian muistista.

Sata vuotta sitten otettiin nuoren kotiseutuliikkeen ensimmäisiä askeleita. Tuolloin kotiseutuliike on osa ruohonjuuritasolla tapahtuvaa välittämisen kulttuuria ja vapaaehtoistyötä. Paikallisuus loi uudenlaista yhteisöllisyyttä. Kotiseututyö on ollut lähitoimintaa parhaimmillaan. Se on perustunut haluun toimia yhdessä paremman tulevaisuuden puolesta. Siksi kotiseututyöstä on tullut kulttuurimme olennainen osa. Sen elinvoimaisuus ei osoita minkäänlaisia lakastumisen merkkejä.

Arvoisat kuulijat,

Uskon vahvasti, että kotiseutu käsitteenä ja perinteikäs kotiseututyö ovat saamassa uutta sisältöä. Kotiseutuliike on ollut merkittävä suunnannäyttäjä monelle kansalliselle hankkeelle. Olen mielenkiinnolla ja ilolla seurannut esimerkiksi 1970-luvulla aloitetun kylätoiminnan menestystä. Kylätoiminta lisää parhaimmillaan paikallista yhteishenkeä. Kylätoimikunnat kokoavat eri ikä-, sukupuoli- ja ammattiryhmiä yhteen toimimaan arjen elinolojen parantamiseksi. Tällaistä arkista ja tunteisiin vetoavaa kansalaistoimintaa tarvitaan, jotta elinympäristömme muuttuisi eläväksi ja rakastetuksi kotiseuduksi. Toivotan parhainta menestystä panoksellenne kotiseudun puolesta. Pyydän, että välitätte kunnioittavan tervehdykseni kaikille kotiseututyötä tekeville suomalaisille!