Tasavallan presidentti Martti Ahtisaari
Elinkeinoelämän valtuuskunnan kevätkokouksessa maanantaina 11.5.1998


Suomen talouden rakenne ja omistus

Euroopan unionin jäsenvaltiot ovat päättäneet euroalueesta ja yhteisestä valuutasta. Päätöstä on perustellusti luonnehdittu historialliseksi.

Olemme tyytyväisiä EMU-päätökseen ja Suomen asemaan muiden rahaliittomaiden joukossa. Vaikka päätös oli osittain reagointia pääomaliikkeiden vapauttamiseen, sen tärkein tehtävä on kuitenkin muokata tulevaisuutta, ei paikata menneisyyttä.

Nyt on tärkeää, että kansalaiset perehtyvät talous- ja rahaliiton merkitykseen, sen eri puoliin. Suomalaiset ajattelevat käytännöllisesti. Euroopan unioniin sopeutuminen on eri vaiheissa jakanut mielipiteitä. Jäsenyys ratkaistiin kansanäänestyksellä. Jatkossakin tarvitaan kansalaiskeskustelua Unionin kehittämisestä. Eteneminen ei ole mahdollista ilman kansalaisten tukea.

Vaikka olemme muotoilemassa eurooppalaista talous- ja rahapolitiikkaa, eniten meidän tulevaisuuteemme vaikuttavat omat kansalliset valintamme. Meillä on oikeus ja velvollisuus ajaa Suomen etua. Edelleen pätee vanha sanonta: "Kukaan muu ei puhalla puurolusikkaamme."

Meidän on jalostettava omaa yhteiskunnallista malliamme. Emme voi piiloutua markkinatalouden selän taakse. Menestyvät suomalaiset yritykset ovat oppineet arvostamaan yhteiskunnallista vakautta ja korkeaa koulutustasoa. Valtion ei kuitenkaan pidä hallita kansalaisyhteiskuntaa vaan tukea sen monipuolista kehitystä.

Jotta voimme taata suomalaisen hyvinvoinnin karttumisen myös tulevaisuudessa, meidän on nyt käytävä perusteellinen keskustelu siitä, mihin suuntaan haluamme talouttamme kehittää. Tässä oleellisia asioita ovat Suomen talouden rakenne ja omistus.


Kuluvan vuosikymmenen aikana suomalaiset ovat käyneet globalisoituvan talouden tehokurssia. Vuosikymmenen alku opetti meille, mitä seuraa, jos emme riittävän nopeasti hallitse avoimen talouden ja vapaiden rahamarkkinoiden pelisääntöjä. Kriisi oli yksi sodanjälkeisen ajan syvimpiä länsimaissa. Se aiheutti suuret vahingot. Monen yrittäjän vuosien ponnistukset valuivat hukkaan. He ja työttömät joutuvat edelleen tuntemaan jokapäiväisessä elämässään tuon kriisin seuraukset. Heitä ei saa unohtaa.

Kriisissä oli silti myös uuden nousun mahdollisuus. Pääsimme lopulta yksimielisyyteen siitä, miten Suomen talouden ulkoinen tasapaino palautetaan. Suomi pääsi ulos kriisistä avautumalla, ei sulkeutumalla. Euroopan talousalueen luominen ja maamme liittyminen Euroopan unioniin olivat tämän ratkaisun osia.

Suomalaista yhteiskuntaa ohjaavat tänään terveen taloudenpidon periaatteet. Julkinen taloutemme on lähestynyt tasapainoa, kuten olemme voineet eurooppalaisessa vertailussa huomata. Yrityksemme ovat tehokkaita, kilpailukykyisiä ja tuloskuntoisia.

Monipuolistuva ja kehittyvä talouden tuotantorakenne, hyvä pääomahuolto ja samalla turvallisuutta tarjoava omistusrakenne ovat vahvan kansallisen talouden tavoiteltavia tunnusmerkkejä. Meillä on kuitenkin vielä paljon tekemistä taloutemme rakenteiden uudistamisessa. Palvelusektorimme on moniin muihin maihin verrattuna kehittymätöntä. Myös yrittäjyyttä on kannustettava. Olen juuri antanut eduskunnalle hallituksen esityksen, joka toteutuessaan parantaa yrittäjän oikeusturvaa verotuksessa.

Julkinen sektori ja elinkeinoelämä ovat tukeneet uudistamistyössä toisiaan. Panostuksemme koulutukseen sekä tutkimukseen ja tuotekehitykseen ovat kansainvälistä kärkeä. Koulujen ja yritysten yhteistyö on tuloksillaan osoittanut aiemmat epäluulot perusteettomiksi. Koko kansantaloutemme on nyt kansainvälisen kilpailun kestävää. Vientimme on monipuolistunut ja samalla herkkyytemme suhdannevaihteluille on vähentynyt huomattavasti. Toivottavasti tulevat suhdannevaihtelut osoittavat, että olemme löytäneet vakaan kasvun uran.

Kasvu ei ole kuitenkaan johtanut riittävästi uusien työpaikkojen syntymiseen. Työllisyysasteemme on jäämässä huolestuttavan alhaiseksi. Tämä on erityisesti eurooppalainen ongelma. Meidän onkin pohdittava sekä Euroopan unionissa että kansallisella tasolla keinoja, jotka parantavat työn kilpailukykyä vaarantamatta yhteisvastuun periaatetta. Kehittyvä palvelusektori, yrittäjyys ja näitä täydentävät kolmannen sektorin työpaikat sekä rakenteita ennakkoluulottomasti uudistavat julkisen vallan toimenpiteet ovat tässä toisiaan tukevia tekijöitä.

Olemme viime vuosina oppineet talouskurin merkityksen. Hyväksymme myös sen, että globaalissa taloudessa on noudatettava erilaisia pelisääntöjä kuin menneinä vuosikymmeninä. Joudumme tekemään päätöksiä julkisuuden valvovan silmän alla ja perustelemaan ne entistä avoimemmin.

Tämä uuden taloudellisen ajattelutavan merkitys on ymmärretty laajasti. Sen ovat ymmärtäneet julkisesta taloudesta päättävät poliitikot, työmarkkinajärjestöt, tutkimuksen ja koulutuksen parissa työskentelevät, koko innovaatiojärjestelmämme. Viime aikoina on kuitenkin noussut esiin useita kysymyksiä, jotka tavalla tai toisella liittyvät omistamiseen; siihen kuka yrityksemme omistaa tai millainen on omistajien ja eri työntekijäryhmien suhde. Meidän on syytä keskustella oman omistajakulttuurimme parantamisesta.


Suomessa on ollut historiallisessa katsannossa niukasti taloudellista pääomaa. Kun elimme vielä maatalousyhteiskunnassa, meille ei päässyt kertymään varallisuutta. Taloudellinen nousumme tällä vuosisadalla on perustunut siihen, että olemme eri tavoin säästäneet kokoon pääomaa, jota olemme sitten yhteisillä päätöksillä ohjanneet yhteiskuntamme rakentamiseen. Se on ollut mahdollista pohjoismaiseen arvoperimäämme kuuluvan yhteisvastuullisen ajattelumme ansiosta.

Pääomien niukkuuden sanottiin pitkään olevan tärkeä taloudellisen kehityksemme rajoite, vaikka se ei estänyt investointeja myös huonosti kannattaviin kohteisiin. Tuorein esimerkki tämän rajoitteen merkityksestä saatiin tämän vuosikymmenen alun laman aikana. Meidät pelasti vieläkin pahemmalta kriisiltä se, että valtio pystyi hankkimaan maahan uutta pääomaa — ottamalla ulkomaista lainaa. Ilman pääomaliikkeiden vapauttamista ja ulkomaalaisomistuksen rajoitusten purkua yrityksemme eivät olisi päässeet nykyiselle kasvu-uralleen. Viime vuosikymmenellä ulkomainen pääoma oli ylikuumentamassa talouttamme. Kansainväliset pääomamarkkinat ja sijoittajat ovat silti olleet 1990-luvulla mukana vetämässä Suomea nousuun. Se meidän on rehellisyyden nimissä syytä tunnustaa.

Monen yrityksen kohdalla kyse ei ole ollut pelkästään rahasta vaan myös siitä osaamispääomasta, jota uudet omistajat ovat tuoneet mukanaan. On olemassa useita esimerkkejä — mieleni tekisi sanoa valitettavan useita — siitä, että vasta ulkomaisen omistajan myötä alun perin suomalainen yritys on päässyt toden teolla valloittamaan maailmanmarkkinoita. Liikkeenjohtoon ja markkinointiin tuotu asiantuntemus on auttanut korjaamaan hedelmät tutkimukseen ja tuotekehitykseen tehdyistä panostuksista.

Miksi tämä ei ole aina onnistunut suomalaisilta? Taloutemme ulkoinen tasapaino on nykyään sellainen, että pelkkä pääomien puute ei voi olla selityksenä. Ulkomaiset omistajat tarjoavat markkinointikanavia, mutta myös suomalaiset voivat eri tavoin hankkia kanavia itselleen.

Ilmiö on erityisen huolestuttava pienten teknologiayritystemme kohdalla. Olen lukuisissa yhteyksissä voinut tutustua siihen työhön, mitä suomalaiset huippuosaajat tekevät tutkimuslaitoksissa ja pienyrityksissä. Mittavat panostuksemme koulutukseen ja tutkimukseen ovat synnyttämässä Suomeen uuden sukupolven yrityksiä, jotka voivat saavuttaa merkittävän aseman tulevaisuuden maailmanmarkkinoilla. On valitettavaa, jos suurin hyöty tästä valuu ulkomaille sen vuoksi, että syystä tai toisesta menestystä ei voida saavuttaa suomalaisvoimin. Olen aikaisemminkin kiinnittänyt huomiota samaan ongelmaan. Viimeisen vuoden aikana suuntaus näyttää voimistuneen.


Kansainvälinen kiinnostus yrityksiämme kohtaan on kasvanut. Ulkomaisen omistuksen osuus pörssiyhtiöistämme on nousussa. Kyse ei ole vain nimettomistä ja hajautetuista sijoituksista vaan myös omistajista, joilla on selvä teollinen intressi suomalaisyrityksiä kohtaan.

Tähän on luonnollisia selityksiä. Yrityksemme ovat nykyisin hyvässä kunnossa ja houkuttelevia. Maailmalla on nykyisin valtava määrä koditonta pääomaa. Yhdysvalloissa suurten ikäluokkien eläkesäästöt tarvitsevat tuottoisia sijoituskohteita myös ulkomailta. Lisäksi taloudellinen epävakaus Kaakkois-Aasiassa on kääntänyt sijoittajien katseet ainakin väliaikaisesti jälleen kohti Eurooppaa.

Siirtyminen yhteiseen eurooppalaiseen rahaan lisää Euroopan kiinnostavuutta. Taloutemme vertailtavuus kasvaa, ja sijoittajien on entistä helpompi asettaa suomalaiskohteet tarkastelussa samalle viivalle suurempien maiden yritysten kanssa.

Yritystemme omistusrakenteisiin vaikuttavat siis vahvat voimat. Joidenkin mielestä olemmekin väistämättömän muutoksen edessä. Näiden mielipiteiden mukaan talouden kansainvälistyminen johtaa vähitellen kansallisen omistuksen katoamiseen. On myös sanottu, ettei tällä ole edes merkitystä, koska pääoman logiikka on kaikkialla samanlaista. Tämän muutoksen kohdalla pitäisi siis ummistaa silmänsä.

Olen eri mieltä. Ei ole etujemme mukaista, että Suomesta tulee pelkkä tytäryhtiötalous. Meillä on täysi oikeus ajaa omaa etuamme, kunhan markkinatalouden pelisääntöjä noudatetaan. Jotta suomalaisten omistajien valta olisi riittävää, omistus ei saisi olla hajautunutta. Löytyykö Suomesta halua ja kykyä luoda strategisia omistusliittoutumia?

Kyse ei ole siitä, että ulkomainen omistus olisi jotain vahingollista ja tuomittavaa. Päinvastoin, se on tervetullutta ja sitä on kohdeltava tasapuolisesti. Kyse onkin siitä, että kotimaisen ja ulkomaisen omistuksen välille olisi löydettävä tasapaino, joka olisi kokonaisuuden kannalta suotuisin. Siitä hyötyvät sekä kotimaiset että ulkomaiset sijoittajat, niin omistajat, työntekijät kuin julkinen talouskin.

Emme voi omistaa kaikkea, meidän on keskityttävä. Riittävä kotimainen omistus takaa osaltaan sen, että yrityksemme säilyttävät keskeiset toimintonsa Suomessa. Suomalaiset omistajat tuntevat parhaiten omat olosuhteemme ja osaavat arvostaa yhteiskuntamme vahvuuksia. Näin voidaan myös turvata yritystemme tuotekehityksen ja siihen liittyvän osaamisen pysyminen kotimaassa. Se ei kuitenkaan tapahdu suojamuureja rakentaen, protektionismin avulla. Suomalainen omistajuus vahvistuu vain sillä, että parannamme suomalaisen omistamisen ammattitaitoa ja edellytyksiä.


Meidän on siis ryhdyttävä kehittämään suomalaista omistajuutta. Tarvitsemme siihen kahta asiaa: kotimaista pääomaa ja hyvää suomalaista omistajakulttuuria.

Valtio on ollut Suomessa merkittävä yritysten omistaja ja viime aikoja koskevien arvioiden mukaan myös varsin ammattitaitoinen omistaja. Valtion omistusta suomalaisyrityksissä ei kuitenkaan voida kasvattaa, joten uuden pääoman on löydyttävä muualta, kotimaisista instituutioista ja kotitalouksista.

Suomalaisten rahoituslaitosten rakennemuutos tapahtui pakon edessä. Pankit olivat aikaisemmin merkittäviä yritysten omistajia. Nyt suuri osa näistä omistuksista on purkautunut tai purkautumassa, usein valitettavan suunnittelemattomasti. Monta mahdollisuutta kansallisen omistuksen järjestämiseen on menetetty. Siksi seuraavia askelia on mietittävä huolella — mutta niitä on otettava.

Eläkesäästäminen luo Suomeen huomattavia pääomia. On luonnollinen vaihtoehto, että eläkerahoja sijoitetaan tuottavasti ja hallittavalla riskillä suomalaisyrityksiin, jos ne ovat kilpailukykyisiä muihin vaihtoehtoihin verrattuna. On meidän etumme, että eläkerahat sijoitetaan mahdollisimman tuottavasti ja riittävästi hajauttaen. Eläkesäästämisen ensisijainen tarkoitus on tulevien eläkkeiden turvaaminen.

Suomalaiset kotitaloudet ovat kansainvälisesti verraten sijoittaneet varsin vähän osakkeisiin. Rahat ovat olleet pankkitalletuksissa. Samalla kun Suomen talouselämän pankkikeskeisyys muutenkin vähenee, muuttuvat myös kotitalouksien sijoitustottumukset. Onkin luultavaa ja myös toivottavaa, että yksityishenkilöiden osakesijoitukset joko suoraan tai rahastojen kautta lisääntyvät lähivuosina.

Suomalaisen yhteiskunnan on yleensäkin oltava kiinnostava sijoituskohde. Emme kuitenkaan saa emmekä voi ryhtyä houkuttelemaan pääomia halvalla työvoimalla, vaan meidän on luotettava omiin vahvuuksiimme: koulutettuun ja osaavaan väestöön, tehostetun tutkimuksen ja tuotekehityksen tuloksiin sekä turvalliseen elinympäristöön. Tästä syystä globaalin ajan talous edellyttää meiltä hyvinvointiyhteiskuntamme perustan vahvistamista, ei sen rapauttamista.

Pääomien saatavuus ei kuitenkaan ole ainut tekijä suomalaisen omistajuuden kehittämisessä. Kyse on paitsi yleisistä asenteista varallisuuden karttumista kohtaan myös omistamiseen liittyvästä maltillisuudesta ja pitkäjännitteisyydestä. Hyvä omistajakulttuuri merkitsee sitä, että omistaja tuntee pitkäaikaista vastuuta yrityksensä menestyksestä, sen työntekijöiden hyvinvoinnista sekä suhteesta ympäristöön ja yhteiskuntaan. Se edellyttää sekä kykyä toimia kansainvälisellä tasolla että oman yhteiskunnan ja sen arvojen tuntemista.

Myönteisiä merkkejä uudesta omistajakulttuurista on onneksi näkyvissä. Olen huomannut, että moni menestynyt yrittäjä on oman yrityksensä aktiivisesta johtamisesta luovuttuaan antanut ammattitaitonsa ja varallisuuttaan uusien pienyritysten käyttöön. Tällaiset tapaukset ovat esimerkkejä uusien, kestävien työpaikkojen synnyttämisestä.

Omistajakulttuuria on kehitettävä. Tähän liittyy kysymys optioista. Yritysjohdolle myönnettävät optiot ovat omistajien ja johdon välinen sopimus, jolla omistajat luopuvat osasta omaa varallisuuttaan. Ongelma ei olekaan siinä, että optiojärjestelyt olisivat säännösten vastaisia. Ongelma on se, että vain yhden työntekijäryhmän suhteeton palkitseminen on ristiriidassa yhteisvastuullisuuteen perustuvan yhteiskuntamme arvojen ja usein myös yritysten pitemmän aikavälin kehittymisen kanssa.

Suomalaisten omistajien ei pidä kopioida toimintatapojaan ja yrityksissä noudatettavia palkitsemisjärjestelmiä sellaisenaan ulkomailta. Yhdysvalloissakin yksipuolisia optiojärjestelyjä on ryhdytty kritisoimaan, myös omistajan intressin näkökulmasta. Olisikin ryhdyttävä kehittämään parempaa mallia, joka hyödyntäisi oman yhteiskuntamme vahvuudet. Se olisi kaikkien etu, myös omistajien, niin uskon.

Olemme peruuttamattomasti siirtyneet kansainvälistyneen talouden aikaan. Hyvinvointimme perustuu menestykseen kansainvälisessä kilpailussa.

Avoimessa taloudessa ei voi noudattaa suljetun talouden pelisääntöjä. Tasapuolisuus ja päätösten avoimuus ovat taloudellisen päätöksenteon keskeisiä periaatteita. Voimme menestyä vain olemalla kilpailijoitamme parempia.