TASAVALLAN PRESIDENTTI MARTTI AHTISAAREN PUHE
OPETUSALAN AMMATTIJÄRJESTÖN (OAJ) JUHLAKOKOUKSESSA
HELSINGIN MESSUKESKUKSESSA 13.5.1998


Opetuksen ja kasvatuksen haasteet 2000-luvulla

"Työ tekijäänsä kiittää", on meille suomalaisille läheinen sanonta. Me emme ole kovin hyviä toistemme rohkaisijoita; emme juuri kiitä. Moitteen sana lipsahtaa herkemmin. Se saattaa kuvata kansanluonnetta ja elämänolosuhteita.

Suomalaiset opettajat saavat harvoin julkista tunnustusta työstään. Tahdon nyt esittää teille kiitoksen. Suomalaisen yhteiskunnan tulevaisuus perustuu oppimiselle, osaamiselle ja luovuudelle. Sen eteen teette arvokasta työtä. Kiitoksena työstänne ei saisi olla lomautus.

Viime aikoina on etsitty syyllisiä opettajien lomautuksille. Lomautukset ovat sietämättömiä ja turmiollisia. Nyt on ratkaisujen, ei syyllisten etsimisen aika.


Olen useaan kertaan kuullut ulkomaalaisten — etenkin toimittajien — esittävän Suomessa käydessään kysymyksen: "Miten te suomalaiset olette luoneet näin hienon maan?" Kysymyksellään he ihmettelevät sitä, miten harvaanasuttu maa on vaikeasta ilmastosta ja vähäisistä luonnonvaroista huolimatta noussut vahvaksi, vauraaksi ja nopeasti kehittyväksi yhteiskunnaksi. Keskeinen vastaus tähän kysymykseen on, että olemme panostaneet koulutukseen, investoineet henkiseen pääomaan.

Suomalaisella sivistysperinteellä on kaksi vahvaa tukijalkaa. Toinen on se, että arvostamme yleissivistystä ja monipuolisesti kehittynyttä persoonallisuutta. Toinen puolestaan se, että jokaisella on tasapuoliset mahdollisuudet kehittää itseään. Näistä periaatteista on syytä pitää kiinni. Yksipuolinen henkinen ryöstöviljely ja sivistystasoerojen kasvu olisivat vaarallisia tulevaisuudenkuvia.

Suomi on menestynyt huipputekniikan kehittäjänä, ja tutkijamme ovat maailman kärkeä usealla alalla. Huipulle ei voi kuitenkaan nousta, ellei perustus ole kunnossa. Yleissivistävä koulutus antaa lapselle kauas tulevaisuuteen ulottuvan pohjan. Mitä korkeammasta koulutuksesta ja erikoistuneemmasta alasta on kyse, sitä nopeammin kyseinen tieto vanhenee. Siksi pelkkään huippuosaamiseen panostaminen ilman vahvaa yleissivistystä olisi kansakunnalta lyhytnäköistä toimintaa, henkistä ryöstöviljelyä.

Nyt on erityinen syy kantaa huolta yleissivistävästä koulutuksesta. Yhteiskunnassamme etsitään valitettavan usein vain määrällisesti mitattavaa, välitöntä hyötyä. Tällöin yleissivistävä koulutus saattaa jäädä näennäisesti tuottamattomana taka-alalle. Yleissivistävän koulutuksen asema on kuitenkin kaikissa oloissa turvattava. Hyvä ammattiosaaminen sekä uudelleen- ja jatkokoulutusmahdollisuudet perustuvat hyvälle yleissivistykselle.

On huolestuttavaa havaita, että kaikesta tästä huolimatta monessa Suomen kunnassa ollaan valmiita tinkimään lasten koulunkäynnistä lomauttamalla opettajia. Kuntien vastuulla on järjestää lasten opetus. Edes 1930-luvun pulavuosina tästä tehtävästä ei tarvinnut livetä. Vetoan kaikkiin osapuoliin, ettei aiheutettaisi pysyvää vahinkoa.


Koululaitoksemme on kehittynyt aikaisempaa paremmin ottamaan huomioon oppilaiden yksilöllisyyden ja heidän erityistaipumuksensa. Valinnaisuus on lisääntynyt, eikä nykyistä koululaitosta voida enää entiseen tapaan moittia tasapäistäväksi.

Koulumaailmassa valinnaisuus on myönteinen voima. Sen avulla erilaiset lahjakkuudet pääsevät esiin koulutyössä. On kuitenkin pidettävä huolta siitä, että oppilas ymmärtää päämäärät, joihin valinnoilla pyritään. Tavoite ei ole vain koulussa viihtyminen, vaan se, että koulu tarjoaa mielekkään sivistyksellisen kokonaisuuden, joka kuitenkin ottaa yksilön tarpeet ja toiveet huomioon.

Yksilöllisyyden lisääntyminen on hyvä asia. Koulun tehtävä ei ole ainoastaan tuottaa mahdollisimman menestyviä yksilöitä. Yhteisöllisyyden, sosiaalisen pääoman kasvattaminen on myös tärkeää. Yhteiskuntamme eriytyy nopeaa vauhtia. Moni lapsi on koulun ulkopuolisessa arjessaan vailla luonnollista yhteisöä, johon hän voisi samastua, joka kantaisi hänestä vastuuta ja jonka muut jäsenet hän joutuisi ottamaan huomioon. Koulun vastuulle jää usein näiden kokemusten tarjoaminen.

Yhteisöllisyyden merkitys on viime aikoina käynyt yhä selvemmäksi. Tuoreet arviot kertovat, että nuorten henkinen hyvinvointi on valitettavan usein uhattuna. Irrallisuuden tunne ja jopa psyykkiset ongelmat ovat yleistyneet.

Eri puolilta maata saatujen kokemusten mukaan syrjäytymisvaarassa olevien tai jo syrjäytyneiden oppilaiden määrä on voimakkaassa kasvussa. Tähän ilmiöön on syytä puuttua mahdollisimman varhaisessa vaiheessa, koska tutkimusten mukaan syrjäytyminen alkaa usein jo varhaislapsuudessa. On valitettavaa, että leikkaukset erityisopetuksessa ja tukiopetuksessa ovat lisänneet lasten riskiä syrjäytyä. Tämä vaara on otettava huomioon koulujen sisäisiä säästöjä mietittäessä.

Koulutuksella on — ja sillä pitää olla — aina myös elämänsisällöllinen merkitys. Se estää syrjäytymistä ja mahdollistaa yksilön osallisuuden tähän kulttuuriin ja yhteiskuntaan. Koulutus elinikäisenä prosessina pitää yksilön kiinni inhimillisessä kanssakäymisessä.

Lasten hyvinvoinnin parantamisessa myös vanhempien on tunnustettava oma vastuunsa. Vanhemmat ovat lastensa ensisijaisia kasvattajia. Nykyajan vanhemmat eivät välttämättä osaa sanoa lapselle kyllä ja ei. Silti elämänhallinnan oppiminen edellyttää juuri rajaavaa rakkautta ja valvottua vapautta.

Opettajan on omassa kasvatustyössään kuunneltava kodin ääntä, kunnioitettava vanhempien oikeutta ohjata lapsen henkisen arvopohjan luomista. Opettajan rooli voi kuitenkin muuttua, jos kotoa ei kuulukaan mitään kasvatuksellista ääntä ja vanhemmat ovat jo aikoja sitten luovuttaneet varsinaisen kasvatustehtävän muiden käsiin. Silloin opettaja joutuu toimimaan äitinä tai isänä, olemaan ehkä ainoa turvallinen aikuinen lapsen maailmassa.

Kodin ja koulun yhteistyö on keskeinen osa onnistunutta kasvatustyötä. Silloin kun näiden kahden lapsen elämään vaikuttavan perusinstituution työnjako ei ole tasapainossa, vastuuta on otettava myös muualla. Opettajia on tuettava heidän työssään, mutta muun yhteiskunnan on myös ymmärrettävä tulla jakamaan heidän taakkaansa. Tähän haasteeseen ei ole vielä tyydyttävästi vastattu.


Kouluihin kohdistuvat vaatimukset ovat nykyään suuret. Ei riitä, että koululaiset omaksuvat vain joukon tietoja ja taitoja. Nykyään on entistä tärkeämpää, että heidät valmennetaan elinikäistä oppimista varten. Tulevaisuudessa tarvitaan kykyä oppia sekä yksilönä että erilaisten yhteistyöryhmien jäsenenä.

Tästä syystä opettajan tehtävä on suuressa muutoksessa. Opettaja on yhä vähemmän valmiin opetussuunnitelman mukaan toimiva kouluttaja ja yhä enemmän oppimisen ohjaaja, oppimaan innostava, oppimisvaikeuksissa tukija, oppimisympäristön järjestäjä ja mukanaoppija yhteisellä matkalla kohti uutta tietoa ja ymmärtämistä.

Suomessa on kehitetty pitkälle opettamisen pedagogiikkaa. Nyt tarvittaisiin niitä, jotka kehittävät oppimisen pedagogiikkaa. Elinikäinen oppiminen siirtää oppimisen painopistettä yhä selvemmin oppilaitoksista työ- ja kansalaiselämään. Tämä ei tee oppilaitoksia ja opettajia tarpeettomiksi, mutta se edellyttää uutta valmiutta yhteistyöhön työ- ja kansalaiselämän organisaatioiden kanssa.

Jatkuvan oppimisen ajatuksen sisäistäminen on Suomessa vielä puolitiessä, sen verran suuresta muutoksesta on kysymys. Opettajien korkea ammattitaito ja kouluja koskevien säädösten muutos ovat kuitenkin jo tehneet koululaitoksestamme yhteiskunnan uudistustahtoisen osan. Kehitys kulkee oikeaan suuntaan.


Opettajan ammatti on yksi nyky-yhteiskunnan vaativimmista ammateista. Opettajien on kyettävä pysymään ajan tasalla maailman muuttumisessa ja heidän on tietojen lisäksi annettava lapsille valmiudet kehittyä omasta elämästä vastuun ottavaksi ja myös muuhun yhteiskuntaan vastuullisesti suhtautuvaksi.

Opettajat joutuvat näiden vaatimusten ohella kohtaamaan myös yhteiskuntamme ongelmat: perheiden pahoinvoinnin, irrallisuuden — jopa epätoivon. Uupuminen on valitettavan yleistä. Selvitysten mukaan opettajien väsyminen työssä on huolestuttavasti lisääntynyt.

Tämä on ilmiö, jonka vaarat on ymmärrettävä riittävän ajoissa. Työskentely jatkuvan uupumuksen alla uhkaa ajan mittaan opettajien terveyttä. Se kertoo myös siitä, että koulujen käytössä olevat voimavarat eivät vastaa todellista tarvetta. Koulujen rahoituksesta vastaavien päättäjien on otettava tämä huomioon. Säästöt väärissä kohteissa kostautuvat pitkällä aikavälillä kasvavina menoina muilla aloilla ja vaikuttavat myös yhteiskunnan yleiseen hyvinvointiin.

Yhteiskunnassa ymmärretään opettajien työn vaativuus ja merkitys. Lastensa tulevaisuutta pohtivat vanhemmat voivat suhtautua luottavaisesti suomalaisen opettajan ammattitaitoon. Vaikka opettaja ei ehkä olekaan viime vuosisadan malliin oman kuntansa tärkeä vaikuttaja ja kansalaistoimintaa ylläpitävä kansankynttilä, opettajia arvostetaan ja heidän keskeinen merkityksensä yhteiskunnassa tunnustetaan.

Arvoisat opettajat,

Nykyisenkaltainen OAJ syntyi, kun kansakoulun- ja oppikoulunopettajat yhdistivät järjestönsä yhdeksi liitoksi. Joukkoon kuuluu nykyisin myös ammatillisia opettajia, yliopiston lehtoreita ja lastentarhanopettajia.

Opetusalan ammattijärjestö ei ole pelkästään edunvalvontajärjestö. Sen yli satatuhantinen jäsenistö edustaa monenlaista osaamista. Teillä on onni toimia alalla, jonka merkitys vain kasvaa matkalla tietoyhteiskuntaan. Te olette avainasemassa, kun rakennamme yhteiskuntamme tulevaisuutta. Siihen tehtävään toivotan teille voimaa ja rohkeutta.