TASAVALLAN PRESIDENTTI MARTTI AHTISAAREN PUHE ULKOMAAN-
TOIMITTAJIEN YHDISTYKSEN 15-VUOTISJUHLASSA HELSINGISSÄ 15.5.1998


SOTILAALLISEN YHTEISTYÖN KEHITTÄMINEN
MUUTTUVASSA KANSAINVÄLISESSÄ YHTEISÖSSÄ

Eurooppa oli yli neljäkymmentä vuotta sotilaallisesti ja poliittisesti jakautunut maanosa. Pelot ja uhkakuvat istuvat syvässä. Irtaantuminen menneestä on nimenomaan henkinen haaste. Pystymmekö kulkemaan syvenevän yhteistyön tietä? Sotilaallisen yhteistyön lisääminen on tässä avainasemassa.

Haluan esittää arvioni tästä kysymyksestä ja niistä tehtävistä, joita Suomelle voidaan katsoa tulevan, kun pyrimme kantamaan oman vastuumme kansainvälisestä rauhasta sotilaallisen yhteistyön avulla.

Korostan aluksi, että viime vuosina noudatettu ulko- ja turvallisuuspoliittinen linjamme on vahvistanut asemaamme. Sotilaallinen liittoutumattomuus ja itsenäinen puolustus muodostavat turvallisuuspoliittisen perusratkaisumme. Euroopan unionin jäsenvaltiona olemme mukana poliittisessa solidaarisuusyhteisössä, joka kehittää yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa, johon kuuluu myötävaikuttaminen kriisien ennaltaehkäisyyn ja niiden hallintaan. Suomi on myös mukana NATOn yhteistyörakenteissa. Politiikallamme olemme voineet vaikuttaa maanosamme vakauden vahvistamiseen ja yhteistyön lisäämiseen. Tältä pohjalta on hyvä jatkaa.

Sotilaallisen yhteistyön kehittäminen koetaan kylmän sodan kahtiajaon päättymisen jälkeen yhä suuremmaksi turvallisuuspoliittiseksi haasteeksi. Tämä on seurausta ennen muuta muuttuneista riski- ja uhkakuvista. Ne on alettu tiedostaa yhä paremmin, mutta ne eivät noudata kahtiajaon logiikkaa. Uusia yhteistyömuotoja kehitetään.

Kriisien ennaltaehkäiseminen ja hallinta on tärkein uudenlaisen yhteistyön muoto, niin sotilaallisessa kuin siviilikysymyksissäkin. Sotilaallisen muutoksen tukeminen uusissa demokratioissa on osa tätä yhteistyötä.

Viime päivinä olemme saaneet jälleen vakavia muistutuksia siitä, että turvallisuus on monissa osissa maapalloa edelleen vaakalaudalla. Viittaan etenkin Intian suorittamiin ydinkokeisiin sekä tilanteen kiristymiseen Kosovossa ja Indonesiassa. Nämä esimerkit kuvaavat aikamme turvallisuushaasteita.

Näiden mainitsemieni turvallisuushuolien osalta kantamme on selvä. Ensinnäkin asevalvonnan ja aseidenriisunnan toimissa on saatava jatkuvaa edistystä. Ydinasekilpaan ei saa nyt ajautua Toisekseen kansainvälistä sotilaallista yhteistyötä on lisättävä, jotta Kosovon kaltaiset etnisperäiset kriisit saadaan estettyä tai, jos ne ovat puhjenneet, nopeasti purettua ja vakautta luotua.

Keskityn seuraavassa kansainvälisen sotilaallisen kriisinhallintayhteistyön kehittämiseen Suomen näkökulmasta. Pääpaino on Euroopassa, mutta kysymys on sotilaallisesta yhteistyöstä laajemminkin. Kansainvälinen kriisinhallinta tai sotilaallisiin tukijärjestelyihin nojautuva rauhan vakauttaminen on osa kylmän sodan jälkeisen turvallisuusjärjestyksen kehittämistä ja ylläpitoa. Sitä varten ei kuitenkaan ole riittäviä valmiuksia. Olemme nähneet operaatioita, joissa on tehty virheitä, käytetty voimaa väärin tai sitten ajoitus on ollut väärä. Usein myös siviiliväestön luottamus on jäänyt saamatta.


Suursodan uhkan väistyttyä ja sotilasblokkijaon murruttua ovat kaikki ETYJ-valtiot hyväksyneet tavoitteekseen yhteisen turvallisuuden Euroopassa. Sotilaallinen yhteistyö on tullut yhdeksi välineeksi turvallisuuden luomisessa Euroopassa ja osaksi perusteellista muutosta yhteiskuntien sisällä ja valtioiden välillä.

Poliittiset muutokset Keski- ja Itä-Euroopassa käynnistivät samalla sotilaalliset uudistukset, joita vauhdittavat useiden maiden pyrkimykset Euroopan unionin ja NATOn jäsenyyteen. Asevoimien demokraattinen valvonta sekä kansainvälisen oikeuden normien sisäistäminen kuuluvat yhteisen turvallisuuden edellytyksiin.

Venäjän sotilaallinen uudistus on tärkeä. Maan osallistuminen kansainväliseen yhteistyöhön edistää uudistusta. Venäjän toimintaa entisen Jugoslavian IFOR- ja SFOR-operaatioissa arvostetaan.

Baltian maat rakentavat puolustusvoimiaan. Suomi — kuten muutkin Pohjoismaat — on tukenut Baltian maita tässä työssä, mikä vahvistaa niiden suvereeniteettia.

Valmiuden kehittäminen kansainvälisiin rauhanturvatehtäviin on myös tärkeä osa Baltian maiden puolustusvoimien rakentamista. Baltian maat ovat perustaneet yhteisen rauhanturvapataljoonan, jonka on määrä lähitulevaisuudessa olla valmis itsenäiseen vastuunottoon. Yhteiseen turvallisuuteen päästään, kun kaikki valtiot ovat turvallisuuden vahvistajia ja antavat panoksensa yhteisiin toimiin.

YK:lla ja sen turvallisuusneuvostolla on päävastuu kansainvälisestä rauhasta ja turvallisuudesta. YK on kehittänyt rauhanturva- ja kriisinhallintavalmiuksiaan. Samalla niin YK:n piirissä kuin Euroopankin puolella on vahvistunut käsitys, että alueellisia kiistoja ja kriisejä pitäisi ensisijaisesti pyrkiä selvittämään alueen valtioiden ja niiden järjestöjen voimin peruskirjan VIII luvun mukaisesti.

YK:n jäsenvaltiot ovat osaltaan ottaneet haasteen vastaan. Rauhanturva-toimintaan ja monipuoliseen kriisinhallintaan tähtäävästä kansainvälisestä yhteistyöstä on tullut yhä tärkeämpi osa jäsenvaltioiden asevoimien kehittämisessä samoin kuin sotilaallisten järjestöjen NATOn ja WEU:n sopeutuksessa uuteen turvallisuusympäristöön. ETYJ on määritellyt rooliaan rauhanturvaamisessa ja sillä on asema operaatioiden toimeksiantajana YK:n tapaan.

YK on luonut laajan valmiusjärjestelmän, jotta kriisinhallintaoperaatiot saataisiin käynnistettyä riittävän ajoissa. Siihen on tähän mennessä ilmoittanut joukkojaan kaikkiaan 71 maata. Järjestelmän piiriin on kirjattu miltei 100 000 sotilasta. Toimintakyvyn parantamiseksi YK:ssa on myös tehty periaatepäätös sellaisen operatiivisen esikunnan perustamisesta, joka on siirrettävissä YK:n sihteeristöstä kentälle hyvin lyhyellä varoitusajalla.

YK on jatkuvasti kehittänyt rauhanturvatoimiaan voidakseen nopeasti reagoida sellaisiin kriisitilanteisiin, joissa tarvitaan sotilaallista rauhanturvaa. Suomi on omalta osaltaan pyrkinyt vastaamaan tähän YK:ssa tapahtuvaan kehitykseen, allekirjoittamalla 30.3.1998 yhteistyömuistion osallistumisesta YK:n valmiusjärjestelmään (UNSAS). Suomi pyrkii lisäksi kehittämään valmiuksiaan osallistumalla monikansalliseen valmiusprikaatiin (SHIRBRIG), joka tarjoaa YK:lle rauhanturvaresursseja YK:n pääsihteerin niin pyytäessä. SHIRBRIG on tällä hetkellä kuusi jäsenmaata (Tanska, Kanada, Itävalta, Norja, Ruotsi ja Hollanti) käsittävä valmiusprikaati. Suomi on liittynyt siihen tarkkailijana sekä osallistuu sen ohjausryhmään.

Suomen kannalta on tärkeää, että Euroopan union vahvistuu turvallisuuspoliittisena toimijana. Amsterdamin sopimuksen mukaan sotilaalliset kriisinhallintatehtävät kuuluvat yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan piiriin. Unioni voi tehdä päätöksen operaatioista, jotka toteutettaisiin WEU:n avulla. Yhteistyömekanismia on ryhdytty luomaan.

Sopimusuudistus osoittaa, että unioni ei jää sivustakatsojaksi. Se on keskeinen poliittinen toimija, kun kansainvälinen yhteisö tekee ratkaisuja poliittisesta tai sotilaallisesta väliintulosta. Unionin asemaa vahvistaa sen kyky taloudelliseen ja poliittiseen tukitoimintaan, mikä on erottamaton osa nykyaikaista kriisinhallintaa.

NATOlle rauhanturvaaminen on 1990-luvulla tullut toimintamuodoksi, joka rakentaa liittokunnan tulevaisuutta. NATO on muokannut rakenteitaan, suunnittelujärjestelmäänsä ja valmiuksiaan ja luonut nopeasti liikuteltavia, uudenlaisiin tehtäviin koulutettuja monikansallisia joukkoja.

NATOn muutoksen tekee laajakantoisemmaksi sen avautuminen yhteistyöhön kumppanuusmaiden kanssa. Tähtäimessä on luoda käytännöllisesti katsoen kaikille Euroopan maille valmiutta yhteisiin operaatioihin.

Rauhankumppanuusohjelma (PfP) on osoittautunut hankkeeksi, joka muokkaa perustavalla tavalla Euroopan poliittis-sotilaallista maisemaa. Bosnian IFOR- ja SFOR-operaatiot ovat osoittaneet rauhankumppanuusmallin toimivan käytännössä, vaikka ne eivät muodollisesti ottaen syntyneetkään PfP-operaatioina. Ne ovat antaneet kokemusta tuleviin tehtäviin sekä jakaneet tietoa ja luoneet myönteistä sotilaallista kanssakäymistä yli entisten jakolinjojen.

PfP-malli ei ole teknisesti vielä valmis eikä myöskään poliittisesti vailla ongelmia. NATO-maille PfP on osa liiton sopeuttamista, mistä vallitsee erilaisia näkemyksiä. Jäsenyyteen pyrkiville maille se on väylä jäsenyysehtojen täyttämiseen. Muille, kuten Suomelle, se on kanava käytännön yhteistyöhön ja vaikuttamiseen kriisinhallinnassa. Toivon Venäjän tulevan aktiivisemmin mukaan kumppanuustoimintaan.

Euroopan turvallisuuden kannalta on tärkeätä, että rauhankumppanuus vahvistuu ja myös Euroatlanttinen kumppanuusneuvosto (EAPC) muodostuu tehokkaaksi yhteistyöfoorumiksi.


Suomi ja muut sotilaallisesti liittoutumattomat maat ovat uudistaneet puolustusajatteluaan ja puolustusjärjestelmäänsä voidakseen kantaa kansainvälisiä velvoitteita. Ne vaativat uudenlaisia valmiuksia, eivät pelkästään sotilaallisia vaan sotilaallisten ja siviiliviranomaisten yhteistyötä tai esimerkiksi siviilipoliisivoiman luovuttamista. YK:n tehtävien ohella rauhankumppanuuteen osallistuminen on Suomen kansainvälisten panostusten pääsuuntana. Kokemukset ovat olleet myönteisiä ja osoittavat, että meidän täytyy jatkaa rauhanturvaosaamisemme kehittämistä, jossa pääpaino on uusien operaatioiden edellyttämässä koulutuksessa, etenkin siviilien ja sotilaiden välisen yhteistyön kehittämisessä. Siviiliyhteiskunnan luottamuksen saaminen on keskeistä. Tähän myötävaikuttaa ratkaisevasti avoimien tiedotusolosuhteiden aikaansaaminen.

Niinisalon koulutuskeskus on toiminut jo lähes kolme vuosikymmentä. Se on kouluttanut sekä suomalaisia että ulkomaisia rauhanturvaajia. Näkyvin kansainvälinen toimintamuoto on sotilastarkkailijakurssien järjestäminen. Niinisalo on myös ollut osa pohjoismaista YK-rauhanturvakoulutusta, jossa on noudatettu työnjakoa Pohjoismaiden kesken.

Koulutuskeskus kehitettiin nimenomaan YK:n perinteisten rauhanturva-operaatioiden tarpeita varten ja se on palvellut tätä tarkoitusta hyvin. Kylmän sodan oloissa kriisinhallinta rajoittui kuitenkin pitkälti sen vakiinnuttamiseen, mistä konfliktin osapuolet kykenivät itse keskenään sopimaan. On ryhdyttävä kehittämään Niinisaloa muuttuneiden rauhanturva- ja kriisinhallintatehtävien mukaisesti. Pohjoismaisen yhteistyön mahdollisuudet on tässä selvitettävä.

Rauhanturva- ja kriisinhallintatyö ei ole koskaan vaaratonta. Tiedän sen henkilökohtaisesti. Kansainvälisiin tehtäviin siirtyvän rauhansotilaan täytyy tämä täysin tiedostaa.

Osallistuminen rauhanturvaamista ja kriisinhallintaa koskevaan yhteistyöhön on etujemme mukaista. Viime kädessä yhteistyöllä pyritään ennaltaehkäisevään vaikutukseen, joka vahvistuu sitä mukaa kuin kansainvälinen yhteistyö tiivistyy. Väkivaltaisten kriisien uhatessa tai syttyessä kansainvälisellä väliintulolla voidaan estää konfliktin laajentuminen ja luoda edellytykset poliittiselle ratkaisulle ja jälleenrakennukselle.

Rauhanturvalaki määrittää ehdot Suomen osallistumiselle ja joukkojen luovuttamiselle kansainvälisiin tehtäviin. Nykyisin käytössä oleva 2000 sotilaan yläraja vastaa hyvin mahdollisuuksiamme. Tällä hetkellä meillä on toiminnassa 1100 rauhanturvaajaa ja tarkkailijaa. Lain mukaan Suomi voi osallistua YK:n tai ETYJin päätökseen perustuvaan toimintaan, joka tähtää sotilaallisiin turvallisuustavoitteisiin tai humanitaariseen avustamiseen. Laaja-alaisesta rauhanturvaoperaatiosta on esimerkkinä IFOR/SFOR, johon Suomi on voinut hallituksen ja eduskunnan yhteistyön pohjalta menestyksellisesti osallistua pohjoismais-puolalaisessa prikaatissa.

Suomella on oltava valmius ja kyky riittävään osallistumiseen. Suomen ei silti voi olettaa kantavan vastuuta kaikkein raskaimmista sotilaallisista operaatioista, emmekä lain mukaan osallistu varsinaisiin sotilaallisiin pakotetoimiin, jotka tähtäävät kiistan osapuolten painostamiseen voimakeinoin ratkaisuun. Persianlahden operaatio on viimeaikainen esimerkki kansainvälisen yhteisön ryhtymisestä sotilaalliseen pakottamiseen täysimittaisen sodan vaaran uhallakin.

On selvää, että Suomella pitää olla riittävä mahdollisuus osallistua suunnitteluun ja päätöksentekoon niissä operaatioissa, joihin suomalaisia lähetetään. Rauhankumppanuuden kohdalla tätä kehitetään. NATO sen sijaan säilyttää päätöksenteon resurssiensa ja joukkojensa käytöstä jäsenmailla. Yhdessä Ruotsin kanssa olemme nyt saaneet oikeuden tasavertaiseen osallistumiseen operaatioihin, joita WEU saattaa tehdä unionin toimeksiannosta.

Yhtä tärkeää on muistaa, että viime kädessä päätämme itse joukkojemme lähettämisestä kussakin tapauksessa erikseen. Suomalaisten sotilaiden lähettäminen perustuu vapaaehtoisuuteen. Kun ilmoitamme joukkoja YK:n valmiusjärjestelmän käyttöön tai NATOlle tai WEU:lle kriisinhallintasuunnittelua varten eräänlaiseen resurssipankkiin, se ei velvoita meitä osallistumaan mihinkään operaatioon vaan on tehokasta kansainvälistä yhteistoimintaa, ennalta varautumista ja konfliktinestoa.


Entisen Jugoslavian alueella käyty sota oli suuri onnettomuus paitsi alueen asukkaille myös koko Euroopalle. Sen puhkeaminen todisti myös eurooppalaisen turvallisuusjärjestyksen keskeneräisyyden ja puutteellisuuden. Sen enempää YK kuin eurooppalaiset järjestötkään eivät kyenneet tarttumaan konfliktiin riittävän tehokkaasti ja varhain. Pitkään ainoaksi tehtäväksi jäi rajoitettu humanitaarinen väliintulo. Sodan lopettamisessa ja rauhansopimuksen valvonnassa, ennen muuta sen sotilaallisten määräysten toteuttamisessa kansainvälinen yhteisö, NATO päävastuunkantajana, on osoittanut päättäväisyyttä, valmiutta ja toimintakykyä.

Kosovon tilanne osoittaa, että tehtävä ei ole päättynyt, vaan entinen Jugoslavia on edelleen koko Euroopan turvallisuushuoli. On pelättävissä, että konflikti muuttuu väkivaltaisemmaksi ja laajentuu naapurimaihin ilman osapuolten kantojen muutosta tai kansainvälistä väliintuloa.

Euroopalla ei ole varaa päästää uutta sotaa syttymään. Väliintulomekanismeja on tarjolla laaja valikoima ja yhteistoimintakykyä on rakennettu monissa yhteyksissä. Toiminnan käynnistämiseen tarvitaan poliittista tahtoa ja kykyä päätöksiin. Ensisijaisesti vastuu on kuitenkin kiistan osapuolilla ja ennen muuta Jugoslavian liittotasavallalla ja Serbialla. Pysyvää ratkaisua ei saada ilman osapuolten myötävaikutusta. Kansainvälinen yhteisö ei voi puuttua vaaralliseen tilanteeseen ilman valmistautumista ja selkeää toimintasuunnitelmaa.

Tähän mennessä Jugoslavian liittotasavalta ei ole suostunut kansainväliseen välitykseen tai muuhun väliintuloon, jota Euroopan unioni on tarjonnut, vaan halunnut selvittää konfliktin maan sisäisenä kysymyksenä. Kosovon albaanit eivät ole halunneet lähteä neuvotteluihin ilman kansainvälisen yhteisön läsnäoloa ja ovat vaatineet myös Jugoslavian asevoimien poistumista alueelta. Jugoslavia etääntyy ja eristyy entisestään kansainvälisestä yhteistyöstä taloudellisten pakotteiden kiristyessä. Sen paluu ETYJin piiriin tai jäsenyys Euroopan neuvostossa ei ole tullut lähemmäksi, mikä toisaalta on vaikeuttanut näiden järjestöjen käyttämistä kiistan selvittelyssä.

Olemme nyt kuulleet, että kiistan keskeiset osapuolet ovat pitkän taivuttelun jälkeen suostuneet tapaamaan toisensa. On syytä toivoa, että ratkaisua kiistaan ryhdytään vakavasti etsimään. Osapuolet tietävät, että kansainvälinen yhteisö on valmis antamaan kaiken tukensa nyt toivottavasti käynnistyvälle neuvotteluprosessille.

Jugoslavian hallituksen painostamisen rinnalla kansainväliset ponnistelut keskittyvät siihen, että konfliktin laajentuminen yli rajojen estetään. Makedonian alueella toimivan YK:n ennaltaehkäisevän rauhanturvaoperaation (UNPREDEP) jatkosta joudutaan päättämään lähiaikoina. Kosovon kriisin seurauksena Makedonian vakaus saattaa joutua uhatuksi sen merkittävän albaanivähemmistön vuoksi. Albania on pyytänyt kansainvälistä läsnäoloa Kosovon vastaisen rajansa turvaamiseksi. Aseiden ja miesten vuotaminen Kosovon puolelle uhkaa johtaa yhteenottoihin Jugoslavian asevoimien kanssa.

YK:n operaatiota täytyisi jatkaa Makedoniassa. Suomi on valmis osallistumaan siihen jatkossakin. Turvallisuusneuvoston pysyvät jäsenet eivät ole asiasta yksimielisiä, eikä jatko ole varmaa. Myös EAPC:n vetämä operaatio on mainittu vaihtoehtona.

Albanian puolella tilannetta saatetaan pyrkiä vakauttamaan NATOn ja sen kumppaneiden läsnäololla. WEU puolestaan pyrkii vahvistamaan Albaniassa olevaa neuvoa-antavaa poliisioperaatiotaan, jossa Suomikin on mukana. WEU on myös valmis tukemaan NATOn toimia Albaniassa.

Johtavien valtojen muodostama kontaktiryhmä ei ole ollut yksimielinen Jugoslavian painostamisesta, vaan Venäjä on jättäytynyt uusimpien taloudellisten pakotepäätösten ulkopuolelle. Jugoslavian johdolle on kuitenkin esitetty selkeät ehdot ja vaatimukset sotilaallisen jännityksen purkamiseksi ja neuvotteluratkaisuun pyrkimiseksi. Kosovon kysymyksen hyväksyttävä ratkaisu voisi avata Jugoslavialle paluun kansainväliseen yhteistyöhön.


Kansainvälisten järjestöjen yhteistoimintaan on saatava selkeyttä ja tehokkuutta, jotta kaikki voimat voidaan keskittää konfliktien estämiseen, selvittämiseen ja jälkihoitoon. Tämä on varmasti kaikkien yhteinen päämäärä, joka asetettiin kylmän sodan päättymisen jälkeen ETYKin seurantakokouksessa Helsingissä 1992. Kansainvälisten järjestöjen ja muiden toimijoiden täytyy tukea ja täydentää toisiaan. Keskinäinen kilpailu tai pyrkimys yksipuoliseen eduntavoitteluun on yhteisesti torjuttu ja yhteistyövarainen turvallisuus asetettu etusijalle. Työtä järkevän työnjaon ja tehokkaan turvallisuusjärjestyksen luomiseksi jatketaan parhaillaan niin ETYJin piirissä kuin Euroopan neuvoston asemaa pohtivassa ryhmässä.

Operaatioille on saatava selkeä mandaatti. Niistä ei saa tulla kiistanalaisia vaan yhteistyövaraisia toimia. Suomen mielestä perusmalli on YK:n mandaatti tai ETYJin päätös. Jälkimmäisestä ei tosin vielä ole kokemusta.

NATOn rauhankumppanuus on voimavarojensa vuoksi luonnollinen ratkaisu etenkin suurempaa sotilaallista voimankäyttöä vaativiin operaatioihin. Niitä varten jäsenten ja kumppanimaiden kesken luodaan yhteistoimintakykyä. Olennaisen tärkeätä toimien uskottavuudelle on Yhdysvaltojen sitoutuminen Euroopan turvallisuuteen. Ei voida kuitenkaan lähteä siitä, että NATOn ja Yhdysvaltojen osallistuminen on aina mahdollista tai edes tarpeellista tai tarkoituksenmukaista. Siksi EU:n ja WEU:n on luotava Amsterdamin sopimuksen pohjalta uskottava kyky kriisinhallintaan. EU-WEU-mekanismi täytyy saada käyttövalmiiksi hyvissä ajoin. Laajaa kansainvälistä yhteistyötä tarvitaan joka tapauksessa kaikissa tilanteissa.

Arvoisat Toimittajat,

Toimittajilla on merkittävä rooli kansainvälisen politiikan ja etenkin kansainvälisten kriisien seurannassa. Seuraamme, niin minäkin, tapahtumia usein ensin CNN:n välityksellä. Lisääntyvä julkisuus on rauhanomaista kehitystä vahvistava tekijä. Tähän viittaavat alan tutkimukset. Samalla toimittajat ovat saaneet kriisien kehityksen kannalta yhä tärkeämmän roolin. Osapuolet keskustelevat medioiden välityksellä, eivät useinkaan ensin keskenään. On tärkeää, että toimittajien ammattitaitoon panostetaan. Tänään 15 vuotta täyttävä Ulkomaantoimittajien yhdistys tekee tärkeää työtä tällä saralla. Toivotan sille mitä parhainta menestystä.