Tasavallan presidentti Martti Ahtisaaren puhe
Euroopan parlamentissa; Strasbourg 17.6.1998

Puhuminen Euroopan parlamentissa on minulle suuri kunnia. Unionin rakentamisen vuosi-kymmeninä parlamentti on usein ollut se suunnannäyttäjä, jonka näkemyksistä on saatu pohjaa ja tukea vaikeillekin ratkaisuille.

Parlamentti on kannustanut jäsenvaltioita kehittämään unionia ei ainoastaan taloudellisen vaan myös poliittisen yhteisön suuntaan. Parlamentti on puhunut demokraattisemman, avoimemman ja solidaarisemman unionin puolesta. Muistelen erityisen lämpimästi sitä laajaa tukea, jonka parlamentti antoi unionin edelliselle laajentumiselle ja Suomenkin jäsenyydelle runsaat neljä vuotta sitten.

Suomi ottaa vastaan neuvoston puheenjohtajuuden vuoden kuluttua. Puheenjohtajuus-kaudestamme tulee haastava. Useat Euroopan unionin kannalta tärkeät asiakokonaisuudet kypsyvät ratkaistaviksi ensi vuoden aikana.

Myös näiden päätösten vuoksi on kannaltamme tärkeää, että saamme kaudellamme tehdä parlamentin kanssa mahdollisimman tiivistä yhteistyötä.


Maanosamme historiassa on ollut vaiheita, jolloin Euroopan kansat eivät ole määränneet omasta kohtalostaan. Menneinä vuosisatoina Eurooppaa on yritetty yhdistää sodin, pakottamalla ja naimakaupoin. Tulokset ovat yleensä olleet tuhoisia.

Pariisin sopimuksesta käynnistynyt poliittinen ja taloudellinen integraatio on täyttänyt siihen asetetut toiveet. Yhdentymisen tulokset ovat sitoneet Euroopan kansat ja valtiot toisiinsa tavalla, joka antaa niille mahdollisuuden yhdessä rakentaa omaa tulevaisuuttaan.

Euroopan rakentaminen on tällä kertaa perustunut vapaaehtoisuuteen, poliittiseen tahtoon. Sen menestys on aina ollut riippuvainen poliittisten päätöksentekijöiden kyvystä nähdä lyhyen aikavälin kansallisten etujen yli. Vuosikymmenien mittaan olemme saaneet toistuvasti havaita, että poliittisilta johtajilta vaaditaan määrätietoisuutta ja rohkeutta eniten silloin, kun ahtaan nurkkakuntaiset pyrkimykset ovat voimakkaimmillaan.


Unionin ovat rakentaneet ne sukupolvet, joille Euroopan yhdentyminen on ollut sodan ja rauhan kysymys. Meidän on huolehdittava siitä, että heidän perintöään ei hukata. Heidän ennakkoluulottomuutensa ansiosta olemme voineet rakentaa vakaampaa ja turvallisempaa Eurooppaa. Rauhaa ei voi koskaan pitää itsestäänselvyytenä.

Meidän on muistettava, että sodan jälkeen syntynyt ja ikänsä rauhan oloissa elänyt sukupolvi tarvitsee unionin olemassaololle myös muita perusteluja. Turvallisuuden ja vakauden ylläpitäminen ovat edelleen integraation ensisijaisia tavoitteita. Nykyisessä tilanteessa turvallisuuden käsite on kuitenkin ymmärrettävä aiempaa laajemmin. Kyse ei ole vain perinteisestä sotilaallisesta turvallisuudesta. Uhat liittyvät yhä enemmän ympäristöriskeihin, hallitsemattomiin muuttoliikkeisiin ja kansainväliseen rikollisuuteen. Nämä ovat ongelmia, joita ei voi torjua aseilla vaan joiden ratkaisuun tarvitaan integraation koko keinovalikoimaa.

Globalisoituminen, sosiaalisen ulottuvuuden vahvistaminen, tietoyhteiskunnan kehittäminen, vain eräitä mainitakseni, luovat uusia vaatimuksia integraation tulevaisuudelle. EU:n keskeinen tehtävä on puolustaa eurooppalaista yhteiskuntamallia, joka perustuu sosiaaliseen vastuuseen ja solidaarisuuteen.


Edeltäjäni vieraillessa täällä viisi vuotta sitten Suomi neuvotteli jäsenyydestä Euroopan unionissa. Berliinin muurin murtumisesta oli alkanut muutosprosessi, joka on edelleen käynnissä. Sen myötä Euroopan sotilaallinen ja poliittinen kahtiajako on väistynyt. EU:n edellinen laajentuminen liittyi tähän muutokseen.

Maanosamme muutos on ollut rajua koko 1990-luvun. Unionin kyky hallita tätä muutosta mitataan lähivuosina erityisesti siinä, kuinka hyvin se onnistuu seuraavassa laajentumisessaan.

Keski- ja Itä-Euroopan maiden mukaantulo unioniin on monivaiheinen ja vaativa prosessi. Valmistautuminen jäsenyyteen edellyttää hakijamailta suuria ponnistuksia. Myös unionin on kehitettävä politiikkaansa eri osa-alueilla sekä uudistettava päätöksentekojärjestelmäänsä, jotta se olisi valmis ottamaan lisää jäseniä.

Euroopan unionin ja sen toimintatapojen on uudistuttava. Meillä ei ole varaa unioniin, jota kansalaiset pitävät tehottomana, tuhlailevana, etäisenä ja salamyhkäisenä. Meidän on mentävä itseemme ja kysyttävä, toimimmeko niiden odotusten arvoisesti, jotka meihin kohdistuvat.

Euroopan unionin perusta on vahva, koska yhteisömme perustuu yhteisille arvoille. Uskomme, että on mahdollista luoda unioni, joka on samaan aikaan tehokas ja demokraattinen, kilpailukykyinen ja sosiaalinen, poliittisesti yhtenäinen ja jäsentensä moniarvoisuuden tunnustava.

Olennaista on, että tunnustamme tulevien haasteiden monimutkaisuuden ja sen, että meidän on kohdattava ne yhdessä, unionin tasolla ja eri osapuolten näkökulmat huomioon ottaen.


Unionin tulevan kehityksen suunnasta käydään keskustelua. Tähän antaa aihetta mm. vuosituhannen vaihteen lähestyminen. Nyt on luonnollista katsoa sekä taaksepäin – siihen mitä on saatu aikaan – että eteenpäin ja arvioida, mitä halutaan saada aikaan.

Suomi haluaa vahvan unionin, koska vahva unioni voi parhaiten edistää jäsenmaittensa etuja ja tavoitteita. Hyvinvointimme perustuu vakauteen Euroopassa ja sen lähialueilla sekä laajoihin ja toimiviin markkinoihin. Yhteistyön ja integraation keinoin lujitamme maanosan vakauden lisäksi myös omaa asemaamme. Omasta näkökulmastamme Euroopan unioni on myös turvallisuusyhteisö.

Siksi kannamme huolta EU:n toimintakyvystä. Suomi on jäsenyytensä ajan halunnut toimia tavalla, joka tukisi ja lisäisi unionin päätöksenteon tehokkuutta.


Amsterdamin sopimus tuo unionin perusopimuksiin monia meille tärkeitä myönteisiä elementtejä. Sillä mm. lisätään avoimuutta sekä parannetaan unionin kykyä hoitaa työllisyyttä ja ympäristökysymyksiä. Työ jäi Amsterdamissa kuitenkin osittain kesken. Amsterdamin sopimus ei valitettavasti kaikilta osin vastaa niihin tarpeisiin, joita unionin toimintakykyyn kohdistuu. Tarvitaankin institutionaalinen uudistus, joka täyttää kolme ehtoa.

Ensinnäkin, uudistuksessa täytyy keskittyä asioihin, jotka ovat olennaisia unionin toimintakyvyn kannalta. Toimintakyky turvataan parhaiten lisäämällä määräenemmistöpäätösten käyttöä niissä kysymyksissä, jotka on tarkoituksenmukaista hoitaa eurooppalaisella tasolla. Olemme usein havainneet, että yksimielisyyteen perustuva menettely voi estää tarpeellisiin ratkaisuihin pääsyn. Vielä useammin se on tehnyt unionista raskasliikkeisen toimijan ja on näin vahingoittanut sen uskottavuutta niin jäsenvaltioita yhdistävänä kuin kansainvälisenäkin toimijana. Mikään pilarijako ei saa olla este päätöksenteon tehostamiselle.

Toiseksi, päätöksentekojärjestelmän tehostamista koskevien ratkaisujen on oltava kestäviä. Toimielimiä koskevien uudistusten pitää vastata unionin tarpeisiin siitä riippumatta, kuinka monta uutta jäsentä siihen jatkossa otetaan ja kuinka useassa vaiheessa.

Kolmanneksi, uudistuksista täytyy päättää hyvissä ajoin ennen seuraavaa laajentumista. Suomi on omalta osaltaan valmis viemään uudistusprosessia eteenpäin heti, kun edellytykset liikkeelle lähtöön ovat olemassa. Historialliset EMU-päätökset on tehty ja EMU aloittaa toimintansa ensi vuoden alusta. Nyt on saatettava päätökseen Amsterdamin sopimuksen ratifiointi ja Agenda 2000 -ehdotusten käsittely. Näillä näkymin aika voisi olla kypsä institutionaalisen uudistusprosessin käynnistämiselle ensi vuoden lopulla.


Laajentuvaan ja integraatiotaan syventävään unioniin kohdistuu lisääntyviä odotuksia myös kansainvälisellä tasolla. EU:lla on vaikutusvaltaa ja se kantaa vastuuta omien rajojensa ulkopuolella. Erityisesti perinteisissä kauppapoliittisissa neuvotteluissa unionin neuvottelu-voima on ollut tuntuva. Mutta kaikilta osin unionin kansainvälinen toimintakyky ei ole ollut suhteessa sen taloudelliseen mahtiin.

Jotta unioni voisi valvoa etujaan ja tuoda rakentavan panoksen yhteisten ongelmien ratkaisemiseen, sen täytyy tehostaa toimintaansa ulkosuhteiden alalla. Tämä koskee yhtäältä taloudellisia ulkosuhteita, joissa yhteisen valuutta-alueen synty entisestään korostaa tarvetta siirtyä kattavasti yhteisömenettelyjen käyttöön.

Myös kansainvälisten kriisien ratkaisemisessa EU:lta odotetaan enemmän. Amsterdamin sopimukseen kirjattiin EU:n toimintakyvyn lisääminen sotilaallisen kriisinhallinnan alalla. Tämä vastaa olemassa olevia turvallisuustarpeita Euroopassa ja on myös EU:n tämänhetkisen kehityksen kannalta realistinen askel yhteisen puolustuspolitiikan kehittämisessä. Sopimuksen tultua voimaan Unionilla täytyisi olla poliittista tahtoa kriiseihin puuttumiseksi — tarvittaessa myös sotilaallisesti. EU olisi kriisinhallinnan alalla laaja-alaisin toimija, sillä sen käytössä ovat myös taloudelliset ja poliittiset keinot.


Vain toimintakykyinen ja ulkosuhteitaan kokonaisuutena käsittelevä unioni voi toimia uuden, laaja-alaisen turvallisuuskäsitteen mukaisesti.

Tämänkaltaisia uusia haasteita EU:lle tulee myös pohjoisilta alueilta. Esimerkiksi Suomen itärajalla eli EU:n ja Venäjän välillä on yksi maailman jyrkimmistä elintasokuiluista. Sen takana ja muualla pohjoisilla alueilla kytee lukuisia ongelmia, joiden ratkaiseminen on yhtä lailla meidän kaikkien etumme. Toisaalta näillä alueilla on Euroopan mittakaavassa suuret mahdollisuudet, joita voidaan tehokkaasti hyödyntää vain valtioidenvälisen yhteistyön avulla.

Tätä varten unionin täytyy luoda pohjoinen ulottuvuus, jonka avulla se voi koordinoida ja jäsentää toimintaansa pohjoisessa. Viime vuosina EU on vahvistanut eteläistä ulottuvuuttaan menestyksekkäästi Barcelonan prosessilla. Sekä pohjoisella että eteläisellä ulottuvuudella luodaan tehokkaasti vakautta ja turvallisuutta EU:n lähialueilla ja vahvistetaan unionin roolia kansainvälisenä toimijana.


Euroopan integraatio on syntynyt sodasta, rakennettu raunioille ja kasvanut yhteenkuuluvuuden hengessä. Sen valta on vapaudessa valita ja sen voima yhteisissä arvoissa. Poliittisesti integraation koossapitävä voima on Euroopan unionissa ja sen instituutioissa, jotka takaavat jatkuvuuden.

Tulevaisuudessa Euroopan muutos jatkuu. Poliittisen päätöksenteon on sopeuduttava muutoksen vaatimuksiin. Mutta pelkkä sopeutuminen ei riitä. Menneiden sukupolvien perintö ja lastemme tulevaisuus velvoittavat meidät paljon enempään.

Puoli vuosisataa sitten Euroopan yhteisöjen perustajat esittivät näkemyksen uudesta Euroopasta. Tuo näkemys on pitkälti toteutunut. Nyt Eurooppa tarvitsee vision uudesta vuosituhannesta ja päättäjiä, jotka uskaltavat luottaa integraation voimaan.