TASAVALLAN PRESIDENTTI MARTTI AHTISAAREN ALOITUSPUHEENVUORO
MEDIASEMINAARISSA 6.8.1998 KULTARANNASSA

YKSILÖN SUHDE JULKISEEN VALTAAN JA MEDIAAN

Sananvapauden tarkoitus on taata vapaa mielipiteen muodostus, avoin julkinen keskustelu, joukkotiedotuksen vapaa kehitys ja moniarvoisuus sekä mahdollisuus myös vallankäytön julkiseen kritiikkiin. Se on kansanvaltaisen yhteiskunnan edellytys.

Sananvapaus korostaa julkisen vallankäytön avoimuutta sekä median ja kritiikin merkitystä demokratian peruspiirteinä. Se kuvaa myös tämän seminaarin tarkoitusta, avoimen keskustelun jatkamista yhteiskuntamme peruskysymyksissä.

Alustukseni otsikko — "Yksilön suhde julkiseen valtaan ja mediaan" — sisältää yhden olennaisen asian: On tärkeää, ettei julkista valtaa ja mediaa tarkastella vastakkain. Niitä molempia on tarkasteltava juuri yksilön näkökulmasta ja ihmisten tarpeista lähtien.

Kaiken vallankäytön — ei vain julkisen — täytyy hakea oikeutuksensa ihmisten hyväksynnästä. Julkisuus kuuluu olennaisesti julkisen vallan käyttöön. Sitä perusperiaatettamme ei kansainvälisen integraation oloissakaan saa unohtaa. Salassa tai kabineteissa tapahtuva vallankäyttö ei mitenkään voi nykyaikana olla oikeutettua.

Kun kesällä 1995 vahvistin perusoikeusuudistuksen, yritin korostaa juuri yksilön näkökulmaa kaikkeen vallankäyttöön. Uskon tämänkaltaisen ajattelun vähitellen valtaavan alaa. Ihmisille ei yksinkertaisesti riitä yleinen puhuminen asioista, ongelmat ja tarpeet ovat konkreettisia.

Julkinen valta on sekä rakenteeltaan että toiminnaltaan monimutkaista. Siihen kuuluvat valtio, kunnat, kirkkojen hallinto ja monet julkisia tehtäviä hoitavat yhteisöt. Eräät tutkijat ovat kuvanneet hallinnon muutosta siten, että aikaisemmin päätökset sisälsivät enemmän mutta koskivat pienempää joukkoa. Nykyisessä monikerroksisessa hallinnossa päätetään kerrallaan vähemmän, mutta vaikutukset ulottuvat laajemmalle. Siten nykyjärjestelmästä on ihmisillä vaikea saada kokonaiskuvaa. Päättäjilläkin on vaikeuksia saada siitä otetta: muistettakoon tässä vaikka tuloloukkukeskustelu ja sosiaaliturvan kohdentamisen ongelmat.

Jos järjestelmästä ei saa otetta, sitä ryhdytään helposti vieroksumaan. Ihmisten paljon puhuttua vieraantumista julkisen vallan käytöstä ja demokraattisesta osallistumisesta voisi sitäkin pohtia tältä kannalta. Ongelma pitäisi ottaa huomioon sekä lainvalmistelussa että hallinnossa etsimällä jatkuvasti keinoja lisätä järjestelmän ymmärrettävyyttä ja hallittavuutta.

Vallankäyttöä arvioitaessa pitäisi nykyistä enemmän kiinnittää huomiota selkeyteen ja toiminnan luotettavuuteen. Monen mielestä myös muutosvauhti on liian nopeata. Tämän vuoksi on olennaista, ettei oikeuden tai hallinnon palvelujen saaminen saa olla kiinni siitä, miten kukin osaa asioitaan ajaa. Tietotason aukot eivät saa johtaa oikeudelliseen eriarvoisuuteen. Tämä tarkoittaa toisaalta sitä, että julkisen vallan on oltava valmis käyttämään taloudellisia voimavaroja tämän tavoitteen saavuttamiseksi.

Olen pyrkinyt ottamaan puheissani usein kantaa yksilön oikeuksien ja oikeusturvan parantamisen puolesta. Tämä oli taustalla myös kesällä täällä antamassani haastattelussa, josta julkisuutta sai lähinnä aiheetta syytetyn mahdollisuus saada valtiolta korvausta. Ihmisillä on oikeus kokea, että virkavalta on olemassa kansaa varten ja yhteiskunnan hyödyksi eikä päinvastoin. Julkisen vallan velvollisuus korvata syyttömälle aiheutetut kulut ja vahingot on yksi rajoite viranomaismielivaltaa — jos sitä esiintyy — vastaan. Se takaisi osaltaan, että viranomaiset toimivat entistä vastuullisemmin.

Toivoisin laajempaa pohdiskelua yksilökeskeisestä näkökulmasta julkisen vallan käytölle asetettavista vaatimuksista. Oikeusvaltion mitta on siinä, että ihmiset saavat oikeutta niin keskinäisissä suhteissa kuin julkiseen valtaan ja julkisuuteenkin nähden.

Media joutuu, kuten muutkin vallankäyttäjät, hakemaan toimintansa oikeutusta todellisuuden tavoittamisesta ja totuuden, asioiden oikean laidan selvittämisestä. Tästä aiheesta täällä varmaan käytetään useita puheenvuoroja. Itse haluan nostaa esiin kaksi näkökohtaa: median suhteen maailman monimutkaistumiseen sekä julkisuuden luonteen tosiasiallisena tuomioistuimena.

Journalistisen ammattitaidon keskeinen osa on kansantajuistamisen kyky. Asiat pyritään kertomaan niin selkeästi ja havainnollisesti kuin mahdollista. Journalistin työn tulos mitataan vasta vastaanottajan korvien välissä, ei paperin pinnalla tai televisioruudussa. Mitä enemmän, totuudenmukaisempaa ja olennaisempaa tietoa lukija tai katsoja mediasta omaksuu, sitä onnistuneempia journalistin ponnistukset ovat olleet.

Usein paras lopputulos saadaan yksinkertaistamalla asioita. Ymmärrän täysin yksinkertaistamisen tarpeen. Sen sijaan en ymmärrä sitä, jos samalla luovutaan journalistisesta kunnianhimosta ja sallitaan pinnallinen ja asioihin heikosti perehtyvä käsittelytapa. Asioiden yksinkertaistaminen ei ole helppoa, se on itse asiassa journalistin työn keskeinen osa.

Medialla on suuri vastuu demokraattisen yhteiskunnan toiminnasta. Se on demokratian vahtikoira. Hutilointi ja populistinen yksinkertaistaminen taas vaikeuttavat ongelmien ratkaisua ja myrkyttävät yleistä ilmapiiriä. Kansalaisilla on medioiden kuluttajina oikeus laadukkaaseen ja ammattitaitoisesti tehtyyn työhön. Joskus tuntuu, että media ei päivittäisessä uutiskilpailussa täysin oivalla roolinsa merkittävyyttä. Viimeaikaisessa mediakritiikissä on kaivattu etenkin pätevää lähdekritiikkiä. Professori Ulla-Maija Kivikuru viittaa myös journalismin koulutuksen aukkoihin.

Median mahdollisuuksia seurata ja arvioida julkisen vallan käyttöä vaikeuttaa asioiden lisääntyvä kansainvälistyminen ja ongelmien monikerroksisuus. Asiat tulevat esille myös entistä nopeammin. Lukijoiden mielikuvissa esimerkiksi asioiden vireillepanouutiset, mietinnöt ja syyteharkinnat leimautuvat usein lopullisiksi päätöksiksi. Julkisuuden kohteeksi joutuneilla tilanteen täytyy usein olla jopa kestämätön. Lopulliset ratkaisut kuukausien tai vuosien päästä eivät enää tavoita sitä yhteiskunnallista tilannetta, jossa ensimmäiset uutiset on pantu vireille. Mielikuvat ovat syntyneet, eläneet ja vaikuttaneet.

Yksilön asema mediassa voi olla erityisen ongelmallinen silloin kun häntä epäillään rikoksesta. Asian julkitulon, tutkinnan, oikeuskäsittelyn valmisteluvaiheiden ja itse oikeusprosessin aikana otsikot voivat olla valtavia, jos kysymyksessä on julkisuuden henkilö, mutta uutinen mahdollisesta vapauttavasta tuomioista ei parhaassakaan tapauksessa tavoita kuin osan aikaisemman julkisuuden yleisöstä.

Mielestäni ongelma on todellinen ja vakava niiden onneksi suhteellisen harvalukuisten yksilöiden kohdalla, jotka sellaisen tilanteen joutuvat kokemaan. Henkiset ja aineelliset tappiot voivat olla suuret. Toisaalta järjestelmän legitimiteetti edellyttää, että perusteltuja epäilyjä on voitava tutkia ja syytteitä nostaa, vaikka lopullinen tuomio olisikin vapauttava. Muutenhan emme tarvitsisi rikostuomioistuimia tai syyttäjiä. Tilanteen korjaamiseksi voisi ajatella, että sellaisia juttuja, jotka ovat poikkeuksellisen paljon mediassa esillä, jonkin elimen/viranomaisen toimesta seurattaisiin loppuun saakka ja valvottaisiin, että asian lopullisesti oikea oikeudellinen arvio saa riittävästi näkyvyyttä medioissa. Voitaisiin myös ottaa harkittavaksi lakisääteinen oikeus saada vastine julkaistuksi asiaa käsitelleessä uutisvälineessä.

Vaikka kaikki vannovat nykyisin oikeusvaltion ideaalien nimiin, on todellisuudessa yksilöiden välillä suuria eroja siitä, millaista konkreettista sisältöä oikeusvaltioperiaatteille kussakin tapauksessa käytännössä annetaan. Tämä on tullut selvästi esille muutamissa äskettäisissä tapauksissa. Yhdenvertaisuus voi näyttää hyvinkin erilaiselta näkökulmasta riippuen. Oikeuskanslerilla ja oikeusasiamiehellä on erityisenä tehtävänä valvoa perus- ja ihmisoikeuksien toteutumista. Näille valtuuksille on käyttöä.

Itse korostaisin voimakkaasti sitä, että oikeusvaltio ja demokratia ovat tiiviissä, kohtalonomaisessa yhteydessä toisiinsa. Historiallinen kokemus opettaa, että oikeusvaltion periaatteet eivät toteudu automaattisesti, yhteiskunnallisista tekijöistä riippumatta. Sitä pitää vaalia. Jos yhteiskunnalliset valtasuhteet vääristyvät tietyn ryhmän, luokan tai eliitin eduksi, on yhdenvertaisuuden loukkauksia odotettavissa. Tästä esimerkkinä on sotien välinen Suomi, joka oli paperilla, muttei käytännössä vaativat mitat täyttävä oikeusvaltio. Tämä on tänäänkin suuri haaste.

Toisaalta on niin, että jos kohtaamme ilmeisiä yhdenvertaisuuden loukkauksia, pakottaa se paneutumaan vaikeisiin kysymyksiin demokratian toiminnasta ja tilasta. Ongelmat yhdenvertaisuuden toteutumisessa viittaavat demokratian olevan kriisissä.

Miksi oikeusvaltion periaatteiden loukkaukset - tai vain epäily siitä - synnyttävät niin voimakkaita reaktioita? Minusta kysymys on siitä, että oikeudenmukaisuuden periaatteen merkitys on meille keskeinen arvo. Oikeudenmukaisuuden ihanne elää vahvana keskuudessamme. Ihmiset kestävät todellista eriarvoisuutta ja taloudellisia ongelmia hyvin. Mutta jos oikeudenmukaisuuden tuntoa loukataan yhdenvertaisuutta vaarantavalla tavalla, voi seurauksena olla reaktio, joka sinällään ylittää yksittäisen tapauksen merkityksen.

Menetettyä legitimiteettiä ei voi millään yksittäisellä toimenpiteellä tai lausumalla palauttaa ennalleen. Kansalaisten menetetyn luottamuksen voi palauttaa vain pitkäjänteisellä uurastuksella, jossa oikeusvaltion periaatteet pysyvät johdonmukaisesti kunniassaan.

Tiedotusvälineiden tehtävä on tuoda esiin epäkohtia, koska näin syntyy korjaavia takaisinkytkentöjä. Erityisen tärkeää on julkisuudessa valvoa viranomaisia, joiden asema joka tapauksessa on paljon suojatumpi ja vahvempi kuin hallintoalamaisen. Tiedotusvälineiden tulisi olla erityisen harkitsevia, milloin ne lähtevät viranomaisen tukijaksi yksittäisen kansalaisen mestaamisessa. Tästäkin syystä median täytyy jatkuvasti käydä eettistä pohdiskelua oman toimintansa seurauksista. +++