TASAVALLAN PRESIDENTTI MARTTI AHTISAAREN PUHE
ÜBERSEE-KLUBILLA HAMPURISSA 25.09.1998


EUROOPAN ON UUDISTUTTAVA 21. VUOSISADALLE SIIRRYTTÄESSÄ
Euroopan unionin toimintakykyä ja kansainvälistä asemaa on vahvistettava

Olen iloinen saadessani tilaisuuden puhua täällä arvovaltaisella Übersee-Clubilla. Suomella ja hansakaupunki Hampurilla on perinteisesti vahvat siteet. Tänään Itämeri on jälleen kaikkia sen rantavaltioita yhdistävä meri. Hampurin merkitys Itämeren maiden porttina maailmalle on entisestään korostunut.

Toisen maailmansodan raunioittamassa Euroopassa uuden rakentaminen nojautui vahvaan visioon yhdentyvästä maanosasta. Kylmän sodan luonnoton jakolinja, ja Saksan jakautuminen, estivät tämän tavoitteen ulottamisen koko Eurooppaan. Vuosikymmen sitten tapahtunut komentoyhteiskuntien romahdus on suuri haaste integraatiolle. Tähän haasteeseen on tartuttu. Meneillään olevassa historiallisessa murroksessa toteutuvat integraation ensimmäisten suunnannäyttäjien, kuten liittokansleri Konrad Adenauerin, esittämät kauaskantoisimmat näkemykset maanosan tulevaisuudesta ja kestävän rauhan perusteista. Euroopan unionista on muodostunut Euroopan vakauden ankkuri. Samalla unioniin kohdistuu kasvavia odotuksia. Sen on uudistuttava, kun Eurooppa muuttuu.

Tänään kyse ei ole sodan uhasta, mutta meidän on jälleen pohdittava maanosan yhdentymisen tavoitteita. Kylmän sodan jälkeen kaupan ja investointien maailmanlaajuinen kasvu, globalisaatio, on luonut uusia kasvavia markkinoita eri puolille maapalloa. Pääomat liikkuvat vapaasti, sitovat talouksia toisiinsa ja ulottavat vaikutuksensa nopeasti kansalaisten arkiseen elämään. Kansainvälinen talous käyttäytyy nykyisin uudella tavalla, jota yksittäiset valtiot eivät pysty ohjaamaan.

Maailmantalouden muutos on antanut lisäperustelun Euroopan yhdentymiselle. Ulkosuhteissaan johdonmukainen ja yhteiseen valuuttaan nojaava Euroopan unioni on maanosamme painava vastaus globaalin ajan haasteisiin. Tästä olemme epävarmuuden keskellä tulleet yhä vakuuttuneimmiksi.

Presidentti Urho Kekkonen puhui vuonna 1979 tällä samalla foorumilla. Hän korosti maittemme perimmäisen tavoitteen samankaltaisuutta: rauhan, turvallisuuden ja yhteistyön Eurooppaa. Samalla hän kuitenkin totesi Suomen tien poikkeavan monella tavalla Saksan liittotasavallan tiestä.

Tänään, kaksi vuosikymmentä myöhemmin, tiemme ovat yhtyneet. Kuulumme ensi vuoden alusta samaan euroalueeseen, joka Suomen kautta ulottuu pohjoiseen Eurooppaan. Historian lehti kääntyy.

Ensi vuoden alussa Saksasta tulee Euroopan unionin puheenjohtajamaa. Puoli vuotta myöhemmin tämä vastuu siirtyy ensi kertaa Suomelle. Puheenjohtajuutemme ajoittuvat aikaan, jolloin Euroopan unionin kehitys on käännekohdassa ja kylmän sodan jälkeisen maailman muutos jatkuu rajuna.

Euroopan unionin kehittämisestä ei kuitenkaan ole yhteistä näkemystä. Sellaista on kuitenkin etsittävä päättäväisesti.

Liittyessämme Euroopan unioniin vuoden 1995 alussa tiesimme, että unionin lähivuosien suunta oli valmiiksi viitoitettu. Oman panoksemme toimme Amsterdamissa viime vuonna päättyneeseen EU:n hallitustenväliseen konferenssiin. On tunnustettava, että eräissä keskeisissä asioissa ei Amsterdamissa kyetty riittävän määrätietoisesti uudistamaan unionia.

Integraatio ei ole enää vain vastaus menneisyyden haasteisiin — reagointia toisen maailmansodan koviin opetuksiin. Jäsenmaiden keskinäisen rauhan turvaaminen ja kansalaisten hyvinvoinnin edistäminen ovat edelleenkin eurooppalaisen yhdentymisen lähtökohta, mutta niiden rinnalle nousee muita tavoitteita.

Integraation tiivistyminen on kasvattanut unionin ulkoista painoarvoa — eikä tämä painoarvo rajoitu vain Eurooppaan. Unioni on kasvamassa merkittäväksi taloudelliseksi ja poliittiseksi tekijäksi kaikkialla maailmassa. Erityisesti yhteisen valuutta-alueen synty lisää unioniin kohdistuvia odotuksia. Euroopan unionin merkitys koko maanosan kehitykselle on nyt kiistaton.

Nyt EU:n on kannettava suurempaa vastuuta turvallisuuden, vakauden ja hyvinvoinnin edistäjänä. Meidän on kyettävä toimimaan yhä määrätietoisemmin ja johdonmukaisemmin globaalien ongelmien ratkaisemiseksi. Tämä edellyttää unionin uudistamista sekä kiinteämpiä suhteita muihin keskeisiin maailmanpolitiikan toimijoihin.

Tähän liittyy vuonna 1995 tekemäni aloite EU:n, Venäjän ja Yhdysvaltojen huippukokouksen järjestämisestä. Unionin arvovaltaa voidaan tällä tavoin vahvistaa. Näiden toimijoiden yhteistyö on perusteltua monissa asioissa, kuten rikollisuuden torjunnassa, ympäristön suojelussa ja ydinturvallisuuden lisäämisessä.

On ollut järkytys nähdä, kuinka Euroopassa edelleen tartutaan aseisiin ongelmien ratkaisemiseksi. Monet voivat kysyä, mitä virkaa Euroopan unionilla on, elleivät se ja sen jäsenmaat kykene tehokkaasti puuttumaan Bosnian, Kosovon ja Albanian kaltaisiin, lähialueillaan syntyviin kriiseihin.

Mielestäni meidän velvollisuutemme on vastata tähänkin haasteeseen avoimen rehellisesti. Unioni ei ole vielä ollut kypsä tähän tehtävään.

Saksa on ollut unionin kriisinhallinnan tärkeä kehittäjä. Myös Suomi on yhdessä Ruotsin kanssa korostanut unionin kriisinhallintakyvyn merkitystä. Olemme tehneet ehdotuksia, joiden ydinsisältö on luettavissa Amsterdamin sopimuksesta. Se antaa unionille valmiuden sotilaalliseen kriisinhallintaan, joka lisää merkittävällä tavalla unionin uskottavuutta.

Jatkossa meidän on nyt huolehdittava siitä, että kun Amsterdamin sopimus tulee voimaan, unioni ottaa sen roolin ja täyttää ne kriisinhallintatehtävät, jotka se on tällä sopimuksella itselleen määritellyt. Sopimus antaa paremmat mahdollisuudet humanitaariseen ja pelastusapuun sekä rauhanturvaamiseen sen eri muodoissa. Nyt tarvitaan jäsenmaiden todellista yksituumaisuutta. Turvallisuutta järkyttävät valtioiden sisäiset sotilaalliset kriisit. Tämä on todellisuutta etenkin Balkanilla ja Kaukasuksen alueella.

Otan esimerkiksi Kosovon kriisin. Sen yhteydessä kansainvälinen yhteisö on kantanut vastuunsa mm. kontaktiryhmän kautta. Euroopan unionista ryhmässä on mukana vain suuria jäsenvaltioita. Myös kulloinenkin puheenjohtajamaa on saanut olla keskusteluissa mukana. Eräät EU:n jäsenmaat ovat kritisoineet tällaista yhteistyötä epäillen, että se heikentää unionin sisäistä yhtenäisyyttä ja pienten jäsenmaiden asemaa.

Oma käsitykseni on, että meidän on oltava realistisia. Tämäntyyppisiä yhteistyön muotoja on käytetty ja käytetään luultavasti myös tulevaisuudessa. Kosovon kaltaisen kriisin hoitamiseksi on välttämätöntä, että suuret valtiot, mukaan lukien Venäjä ja Yhdysvallat tekevät yhteistyötä keskenään. Tässä mielessä kontaktiryhmän oikeutusta sinänsä ei voi asettaa kyseenalaiseksi.

Kansainvälisen yhteisön ei pidä sallia väkivaltaista käyttäytymistä missään. Yhteisten arvojen puolustaminen lujittaa kansainvälistä yhteistyötä. Jotta Kosovon kaltaisia kriisejä voidaan hallita ja ratkaista, Venäjän tuki on tärkeä päätettäessä yhteisistä toimista YK:ssa. Yhteisen rintaman rakoilu edesauttaisi etnisen vainon ja ihmisoikeusloukkausten jatkumista.

Tulevaisuudessa meidän on pyrittävä siihen, että unioni puhuisi yhdellä äänellä tällaisissa yhteyksissä. Tänään tilanne on se, että unioni välittää yhteiset näkemyksensä mukana olevien jäsenmaiden avulla. Olennaista on, että unioni ja silloin myös kaikki sen jäsenmaat voivat etukäteen luoda oman kantansa ja linjansa kysymyksiin.

Uhkakuvien muuttumisen myötä kaivataan aiempaa laajamittaisempaa vastuun jakoa maiden ja maanosien välillä. EU:lla täytyy olla monissa kysymyksissä Yhdysvaltojen rinnalla rakentava rooli, niin Länsi-Balkanilla kuin Lähi-idässäkin. Samalla on muistettava, että NATO:n uudistuneet rakenteet ovat sotilaallisen yhteistyön keskeinen perusta. Vain vahvempi ja ulkopolitiikassaan toimintakykyisempi unioni, joka tarvittaessa vastaa myös sotilaallisista toimista kriisien hallitsemiseksi, voi olla Yhdysvalloille varteenotettava kumppani ja vastuun jakaja.

Maanosamme sotilaalliset kriisit ovat kuitenkin vain osa turvallisuuteemme tänään vaikuttavista riskeistä. Turvallisuuden sisältö muuttuu ja laajenee. Pakolaisvirrat, ympäristökatastrofit, terrorismi ja kansainvälinen rikollisuus ovat uhkia, joita vastaan on taisteltava perinteisestä turvallisuuspolitiikasta poikkeavilla välineillä. Samalla voimme havaita, että monet näistä uusista riskeistä ovat seurausta juuri Albanian ja Kosovon kaltaisista kriiseistä, joiden vaikutukset ulottuvat myös Saksaan ja Suomeen monilla eri tavoin.

Euroopan unionin on pystyttävä vastaamaan näihin uusiin haasteisiin. Unioni on jo nyt keskeinen toimija maailmanlaajuisissa ympäristöneuvotteluissa, kaupan vapauttamista koskevissa hankkeissa sekä kehitysavun antamisessa. Unionin myönteinen ja rakentava globaali rooli on siten jo tosiasia. Nyt sen alaa voidaan vahvistaa.

Yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka Maastrichtin sopimuksessa rajatulla tavalla on säilytetty hallitustenvälisenä yhteistyönä. Unionin ulkosuhteet ovat kuitenkin yhdistelmä yhteisöpolitiikkaa ja hallitustenvälistä yhteistyötä.

Ulkosuhteita on tarkasteltava käytännönläheisesti toiminnan tehokkuuden ja johdonmukaisuuden näkökulmasta. Sovitut strategiat on pantava toimeen tehokkaasti. Yhteistyötä on tiivistettävä ja unionin on toimittava johdonmukaisesti.

Myös oikeus- ja sisäasioihin liittyvässä ulkoisessa toiminnassa on pyrittävä johdonmukaisempaan ja tehokkaampaan toimintaan. Olemme kaikki järkyttyneitä rikollisuuden raaistumisesta. Lapsista on yhä useammin tullut rikollisuuden uhreja. Katujen väkivaltaa ei pidä sietää. Euroopan turvallisuus on kansalaisten turvallisuutta.

Keväällä pitämässäni Berliner Redessä korostin kansalaisten arjen turvallisuutta Euroopan unionin yhtenä keskeisenä tavoitteena. Siihen kuuluisivat sisäisen turvallisuuden strategia, johon liittyisi ulkorajojen valvonta mutta yhtä tiiviisti myös ulkorajat ylittävä yhteistyömekanismi. Toistan tämän ehdotuksen.

Suomen neuvotellessa jäsenyydestä Euroopan unionissa 1992-1994 unioni osoitti ymmärtämystä pohjoisille kysymyksille, etenkin maataloutemme erityisolosuhteille. Neuvottelut olivat vaikeat, mutta lopulta saavutettiin tyydyttävä lopputulos. Neuvotteluissa oli siten erityisesti kyse EU:n tukipolitiikan ulottamisesta pohjoisiin jäsenmaihin.

Pohjoismaiden jäsenyyshanke toi esiin laajemman pohjoisen ulottuvuuden perspektiivin, kysymyksen EU:n pohjoisista ulkosuhteista. Tämän toin esiin puhuessani oman EU-jäsenyytemme kynnyksellä kesäkuussa 1994 Tarton yliopistossa Virossa. Esitin arvioni EU:n silloisen laajentumisen merkityksestä Itämeren alueelle ja totesin seuraavaa:

"Pohjoismaiden liittymisellä EU:hun varmistetaan se, että EU saa pysyvästi kehittyvän pohjoisen ulottuvuutensa. Samalla luodaan ennennäkemättömät mahdollisuudet kytkeä Venäjä kiinteämmin tähän yhdentymisprosessiin. Ilman Venäjän panosta ja osallistumista kehitys on väistämättä puolinaista."

Suomen hallitus käynnisti virallisesti Euroopan unionin pohjoisen ulottuvuuden hankkeen syksyllä 1997 tekemällään aloitteella.

Suomi ja Saksa ovat ne kaksi unionin jäsenmaata, joille suhde Venäjään on ollut kautta historian poikkeuksellisen tärkeä. Uudessa tilanteessa tätäkin suhdetta on katsottava entistä enemmän juuri EU:n näkökulmasta.

Olemme tyytyväisinä panneet merkille Saksan aloitteellemme antaman tuen. Mielestämme kokonaisvaltainen lähestymistapa pohjoisilla alueilla on olennainen osa EU:n ulkoisen aseman ja toimintakyvyn vahvistamista. EU:n ulkosuhteisiin ja yhteistyöhön pohjoisessa syntyy näin johdonmukaisuutta.

Venäjän tilannetta verrataan joskus itäiseen Saksaan. Saksan yhdentymisessä on otettu suuria askelia, mutta se on osoittautumassa ainakin sukupolven kestäväksi hankkeeksi. Venäjällä siirtyminen komentoyhteiskunnasta demokraattisesti johdettuun markkinatalouteen on ratkaisevasti vaikeampi prosessi.

Poliittisen epävarmuuden aika jatkuu Venäjällä, koska maassa ei ole toimivaa kansalaisyhteiskuntaa. Meidän on varauduttava siihen, että Venäjä on EU:lle jatkossa entistä haastavampi kumppani. On oleellista, että vakaalle kansalliselle rakennustyölle saadaan Venäjällä laaja tuki ja säilytetään kuluneiden vuosien uudistusprosessin myönteiset tulokset. On tärkeää, että maa määrittelee kansainvälisen roolinsa muuttuvassa Euroopassa yhteistyötä vahvistavalla tavalla.

Venäläinen yhteiskunta on syvässä kriisissä. Talousjärjestelmä on kehittymätön. Rahatalous ei toimi, tuotantojärjestelmä on vaikeuksissa ja kunnollisen kuljetusjärjestelmän puute vaikeuttaa elintarvikehuoltoa. Julkisen talouden ongelmat vain lisäävät näitä vaikeuksia.

Kriisistä voidaan päästä irti vain pitkäaikaisella työllä. Venäjä on nyt joutumassa myös akuuttiin kriisiin, johon sen on puututtava nopeasti. Saamamme tiedot viittaavat siihen, että maassa tarvittaneen ensi talvena humanitaarista apua. Suomi on jo tehnyt päätöksen pyynnön saatuaan avun antamisesta omilla lähialueillaan. Myös Euroopan unionin on nyt osoitettava valmiutensa humanitaarisen kriisin hoitamisessa, mikäli sellainen toden teolla Venäjällä puhkeaa. Tietenkin tämän kriisin hoitoon tarvitaan vielä laajempaa kansainvälistä panostusta.

Kansainvälisen yhteisön kannalta on ensiarvoista Venäjän mukanaolon edistäminen, jotta uusia jakolinjoja eikä syveneviä elintasokuiluja synny Eurooppaan.

Unionin ulkoista toimintakykyä on voimistettava myös EU:n tulevan laajentumisen vuoksi. Suomi ja Saksa ovat jäsenmaita, jotka luultavasti selvimmin näkevät, että Euroopan vakaus edellyttää unionin laajentumista itään. Paitsi hakijamaiden, niin myös unionin on valmistauduttava laajentumiseen. Tässä suhteessa yksi huomiota vaativa kysymys on ulkoista toimintaa koskeva unionin päätöksentekojärjestelmä. Haaste ei ole helppo, sillä laajentuneen unionin täytyy pystyä tehokkaampaan päätöksentekoon kuin nykyinen 15 jäsenen EU.

Meidän on tarkasteltava unionin ulkoisen toiminnan perustana olevaa päätöksentekojärjestelmää johdonmukaisuuden ja tarkoituksenmukaisuuden näkökulmasta. Maastrichtissa ja Amsterdamissa tehdyt päätökset muodostavat hyvän pohjan kehitykselle. Ne vievät meitä eteenpäin. Suomelle ja Saksalle lankeaa tulevina puheenjohtajina erityinen vastuu Amsterdamissa sovittujen uudistusten täytäntöönpanosta.

Kuten kaikki muutkin kansainvälisessä yhteistyössä solmitut sopimukset, Maastricht ja Amsterdam ovat oman aikansa tuotteita eivätkä kehityksen päätepiste. Jatkossa määräenemmistöpäätösten alaa pitää voida hallitusti lisätä yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa koskevissa kysymyksissä. Tässä on edettävä jäsenvaltioiden keskeisiä kansallisia etuja kunnioittaen.

Amsterdamin sopimuksen antamat mahdollisuudet toiminnan tehostamiseen täytyy hyödyntää. Kauppapolitiikan kohdalla tämäkään ei riitä. Se täytyisi nykyistä laajemmin sisällyttää yhteisön toimivallan piiriin.

Yhteinen raha luo paitsi periaatteellisesti merkittäviä niin myös konkreettisia vaatimuksia unionin ulkoiselle toiminnalle kansainvälisillä talousfoorumeilla. Unionin on pystyttävä käyttämään tehokkaasti hyväksi uutta asemaansa. Euroalueen on esiinnyttävä yhdellä äänellä, kun kansainvälisillä foorumeilla keskustellaan valuutta-alueen kannalta merkittävistä kysymyksistä. Olisi johdonmukaista ja unionin institutionaalisen järjestelmän kannalta järkevää, että euroalueen puhevaltaa käyttäisivät puheenjohtajamaa ja Euroopan keskuspankki.

Entinen liittokansleri Helmut Schmidt on sanonut:

"Historia ei ole prosessi, joka toimisi luonnonlakien mukaisesti ja jota voisi tulkita matemaattisilla kaavoilla. Puhuttaessa Euroopan tulevaisuudesta liikutaan väistämättä alueella, jolla kukin on riippuvainen intuitiostaan, vaikka ennusteet kuinka perustuisivat historiallisille tosiseikoille."

Meillä on nyt avautumassa mahdollisuuksien aika.

Hyvät Naiset ja Herrat, luottakaamme omaan näkemykseemme ja työskennelkäämme sen puolesta.