Rouva Eeva Ahtisaaren avauspuheenvuoro Konalan ala-asteella 15.1.1998

"Innostusta ja tekemisen iloa koulupäiviksi - haaste kumppanuudelle"

Heräsin pohtimaan lasten kasvatukseen liittyviä kulttuurieroja asuessamme New Yorkissa 1970-luvulla. Markon luokkatoverin Pablon äiti Marie-Christine Mathiasson totesi kerran keskustellessamme, että te pohjoismaalaiset vanhemmat ette välitä lapsistanne. Aluksi hätkähdin, sitten loukkaannuin tästä suorasta kommentista. Pyysin keskustelukumppaniani selventämään sanomaansa. "Te ette aseta lapsillenne rajoja", hän totesi yksikantaan. Puolustauduin viittaamalla siihen, että me Pohjoismaissa haluamme kasvattaa lapsemme vastuuntuntoiseen itsenäisyyteen. Siksi annamme heille runsaasti henkistä ja fyysistä liikkumavaraa.

Keskustelu jäi kuitenkin vaivaamaan mieltäni. Se on osaltaan vaikuttanut siihen, että olen kokenut lapsen kasvuun ja kasvattamiseen liittyvät kysymykset tärkeinä. Viime aikoina olen useiden asiantuntijoiden kanssa pohtinut suomalaisen perheen tilaa. Erityiskiitokset ansaitsee pieni työryhmä, johon ovat kuuluneet akatemianprofessori Lea Pulkkinen, professori Tuula Tamminen ja nuorisotoimenjohtaja Lasse Siurala.

Suomalaisten lasten ja nuorten pahoinvoinnista, varhaisesta päihteiden käytöstä, onnettomuusriskeitä, masentuneisuudesta ja huonotapaisuudesta on viime aikoina puhuttu varsin paljon. Nuorten vaikeudet on liitetty liian varhaiseen itsenäistymiseen, vaikeisiin kotioloihin ja yhteiskunnan laman aikana antamaan puutteelliseen tukeen perheille. Mutta lama ja taloudelliset vaikutukset heijastuvat lapsiin lähinnä välillisesti. Lasten materiaalisia tarpeita paljon tärkeämpiä ovat emotionaaliset tarpeet.

On nähtävillä, että vanhempien hätä on lasten hätää. Mutta ovatko kaikki vanhempien ongelmat laman syytä? Missä määrin vanhempien vastuuttomuus ja välinpitämättömyys on lisääntynyt? Uskon, kuten me kaikki täällä tänään, että Suomen tulevaisuus on riippuvainen talouden hyvästä kehityksestä. Mutta se ei riitä. Menestyminen edellyttää, että pohdimme laajemmin hyvän elämän sosiaalisia ja kulttuurisia perusehtoja. On arvioitava arjen toimivuutta ja mielekkyyttä yksilön, perheen ja yhteiskunnan kannalta. On pohdittava uudella tavalla vastuun ja velvollisuuden rajoja.

Kulttuuriimme kuuluu, että vanhemmat yliarvioivat lastensa kyvyn itsenäiseen elämään. Lapset joutuvat itsenäistymään varhain. Ongelmat alkavat kasautua lasten tullessa kouluikään. Monet lapset ja nuoret jäävät arkisin koulun päätyttyä vaille tarvittavaa huolenpitoa ja toimintojen valvontaa. Kansainvälisten vertailujen valossa tilanne on huolestuttava. Tutkimusten mukaan merkittävä käyttäytymiseen ja kasvatukseen liittyvä riskitekijä on se tuntimäärä, jonka 7-14 -vuotias lapsi ja nuori viettää arkipäivien aikana yksin, ennenkuin joku aikuinen tulee kotiin.

Kouluikäisten yksinäisyys ja aikuissuhteiden puute on vakava kehityksen riskitekijä. On osoitettu, että suurin osa nuorten tekemistä rikoksista tapahtuu iltapäivällä, koulun jälkeen. Suomessa työ- ja perhe-elämä eivät sopeudu toisiinsa siinä elämänvaiheessa, kun vanhemmilla on kotona huollettavia lapsia. Perheiden tarpeet tulisi työelämässä entistä paremmin ottaa huomioon.

Myös monet rakenteelliset ongelmat ovat osasyynä. Suomessa lasten kasvatukseen, koulutukseen ja harrastamiseen liittyvät toiminnat ovat sektoroituneita. Juuri mikään taho ei välitä lapsesta tai nuoresta kokonaisuutena. Toivoisin, että kuntien päättäjät, vanhemmat, opettajat, tutkijat ja muut vastuuhenkilöt kävisivät julkisuudessa laajempaa keskustelua koulupäivän sisällöstä ja tavoitteista. Viime päivinä saamani runsas kansalaispalaute osoittaa, että lastemme henkinen hyvinvointi koetaan erittäin tärkeänä. Vanhemmille ajan jakaminen lasten ja työn kesken on kipeä ja voimakkaita syyllisyydentunteita herättävä asia.

Monien asiantuntijoiden mukaan koulutustavoitteemme ovat liian kapea-alaisia. Suomalainen erityisongelma on lasten huono viihtyminen koulussa. Uskon akatemianprofessori Lea Pulkkisen esittämiin ajatuksiin. Suomalainen koulupäivä on rakennettava uudelleen. Vastuu iltapäivätoiminnan järjestämisestä olisi saatava laajapohjaisemmaksi. Opettajien rinnalle mukaan toimintaan tarvitaan vanhempainyhdistyksien, seurakuntien, nuorisotoimen, liikuntajärjestöjen, taidekerhojen, harrastuspiirien ja muiden kansalaisjärjestöjen aktiiveja.

Koulupäivä voisi olla pidempi ja siihen tulisi yhdistää sekä perinteisiä oppitunteja että liikuntaa ja urheilua, käden taitojen opettelemista, luovaa kerhotoimintaa, kuvataiteita, musiikin opetusta, ATK:ta, kokkikoulua jne. Innostus harrastustoimintaan säteilee lukuaineiden oppimiseen ja lisää kouluviihtyvyyttä. Koulun tulisi olla iltapäivien ja iltojen paikallinen tapahtumakeskus, mikä asettaa kouluarkkitehtuurille suuria haasteita.

Kysymys mielekkään iltapäivätoiminnan järjestämisestä koululaisille on ajankohtainen myös muissa maissa. Viimeksi Englannin-matkallani kävin koulussa, jonne iltapäivätoimintaa oli vastikään ryhdytty järjestämään. Opettajat pitivät vapaaehtoisesti lapsille iltapäiväkursseja. Koulussa vallitsi hyvin lämmin välittämisen ilmapiiri. Minulle myös kerrottiin, että lasten vanhempiin pidetään tiiviisti yhteyttä. Mielessäni heräsi kysymys, miksi englantilainen opettaja jaksaa enemmän kuin suomalainen opettaja? Etsiessäni vastausta olen vakuuttunut siitä, että meillä tarvitaan asennemuutosta, kodin ja vanhempien laajempaa kasvatusvastuuta ja voimakkaampaa mukaantuloa tukemaan opettajan työtä.

On ajateltava tulevaisuuden yhteiskuntaa. On keskusteltava myös siitä, minkälainen ihmiskäsitys ohjaa lasten ja nuorten kasvatustavoitteita. Meillä lapsuuden, nuoruuden ja aikuisuuden rajat ovat hämärtyneet. Oman nuoruuteni perinteisestä autoritaarisesta kasvatuksesta on ajauduttu toiseen äärimuotoon, pinnalliseen sallivuuteen ja jopa välinpitämättömyyteen ja laiminlyöntiin. Muutosta on vauhdittanut yhteiskunnallinen kehitys, joka on siirtänyt molempien vanhempien työn painopisteen kodin ulkopuolelle.

Suomalaisen yhteiskunnan menestyminen tulevaisuudessa on riippuvainen perheiden hyvinvoinnista. Lasten ja nuorten ongelmien hoitaminen on yhteiskunnalle kallista. Se on tuhoisaa myös henkilöille itselleen. Menot kääntyvät pian tuotoiksi, jos lapsissa voidaan tukea lasta kehittäviä toimintoja, elämäniloa ja optimismia. Vanhemmat eivät pärjää kouluikäisten lasten toimintojen valvonnassa ilman yhteiskunnan tukea. Tarvitaan uudenlaista kumppanuusajattelua, joka asettaa etusijalle perheen hyvinvoinnin! Tarvitaan innostusta ja tekemisen iloa koko koulupäiväksi!

Keskustelun vauhdittajaksi on tänään tänne Konalan ala-asteen kouluun kutsuttu monia asiantuntijoita. Kiitän rehtori Liisa Lehtosta, opettajia ja koulun johtokuntaa myötämielisestä suhtautumisesta tämän tilaisuuden järjestämiseen. Toivon, että paneelissa esitettävät ajatukset eivät jää näiden seinien sisäpuolelle. Niiden tulee innostaa uusia hankkeita ja virittää rakentavaa toimintaa, pitkäjänteisesti.