Rouva Eeva Ahtisaaren puhe Varhaisnuoruus ja elämän riemu -keskustelutilaisuudessa
Malmin yläasteen koululla 15.2.1999

Tämä kansakunta on rakennettu unelmien varassa ja yhteisin ponnistuksin. Kansallisvaltio toteutui, kun usko suomalaisuuden kulttuuriseen ja poliittiseen voimaan oli tarpeeksi vahva. Sodan ja jälleenrakennuksen aika koettelivat yhteisömme sietokykyä, mutta samalla hitsasivat sukupolvet yhteen työskentelemään oman yhteiskuntajärjestyksen ja elämänarvojen puolesta. Hyvinvoinnin yhteiskunta rakennettiin sekin vahvan konsensuksen hengessä ja yhteen hiileen puhaltamalla.

Uskon, että jokaisessa suomalaisessa elää toivo valoisammasta tulevaisuudesta. Kysymys tänään kuuluukin, miten voimme nuo unelmamme saavuttaa. Laman jälkeen on herätty mittaamaan Suomen asenneilmaston kehittymistä. Eräät perusarvot nousevat voimakkaasti esille. Viime syksynä julkaistun Väestöliiton perhebarometrin sanoma oli varsin selvä ja se myötäilee muiden samansuuntaisten arvomittausten linjaa; perhe, työ ja mahdollisuus elää omien arvojen mukaisesti ovat suomalaiselle tärkeitä asioita. Arvostus työelämässä, hyvät tulot tai uralla eteneminen eivät merkitse yhtä paljon.

Viestit yhteiskunnasta osoittavat, että unelmat ja todellisuus eivät kohtaa. Laman jaloista ei noussut eheämpi tai yhtenäisempi Suomi. Maata ei rakennettu pehmeiden arvojen varaan, vaan kilpailusta ja pärjäämisestä ja menestyksestä on tullut yhteiskunnallinen mittari. Sopeutuminen kansainvälisen maailmantalouden pelisääntöihin on tapahtunut korostamalla kovia työ- ja tuloskeskeisiä arvoja. Suomalaiseen kulttuuriin kuuluu se, että lapset pärjäävät yksin. Oletamme heidän toimivan ja touhuavan itsenäisesti. Lasta kohdellaan aikuisena ja häneltä odotetaan varhaista itsenäisyyttä. Emme ole ehtineet olla tarpeeksi sensitiivisiä näkemään lastemme turvattomuuden ja henkisen hädän, yksinäisyyden ja ilottomuuden, jota vapautta ja itsenäisyyttä korostava kasvatusmallimme arvostaa.

Noin vuosi sitten voimistui keskustelu pienten lasten yksinäisten iltapäivien aikaansaamista riskitekijöistä. Näitä olivat - kuten akatemiaprofessori Lea Pulkkinen on pitkän aikavälin tutkimuksissaan voinut osoittaa - lapsen kokema turvattomuus ja yksinäisyys, henkinen hätä sekä altistuminen jopa pikkurikollisuuteen ja päihteiden käyttöön. Olen ollut otettu siitä energisyydestä ja tehokkuudesta, jolla suomalainen yhteiskunta lähti reagoimaan esiin nostettuun ongelmaan - on haettu sekä paikallistasolla että valtakunnallisesti ennakkoluulottomia ratkaisuja pienten koululaisten eli 7 - 9 vuotiaiden tilanteen parantamiseksi. Palaan pienten koululaisten iltapäivätoiminnan kokeilumalleihin hetken kuluttua.

Vähemmän on lähdetty panostamaan seuraavan, vähintään yhtä tärkeän ikävaiheen eli 10 - 15 vuotiaiden henkisiin, emotionaalisiin ja fyysisiin tarpeisiin. Asia on noussut mielestäni ajankohtaiseksi nyt, kun nuoriso ja sen oletettu huonotapaisuus ja väkivaltaisuus on paljon ollut esillä. Sävy erityisesti medioissa on ollut varsin yksipuolinen. Nuoriso on nähty ongelmana, jonka edessä me aikuiset ikäänkuin olemme nostaneet kätemme voimattomina ylös. En usko, että kuva vastaa täysin todellisuutta.

Tänään meillä aikuisilla on hyllymetreittäin tietoa nuorten asenteista, elämästä, elämäntavasta ja nuorten tekemien valintojen perusteista. Olen käynyt erilaisissa nuorisoseminaareissa ja kuullut tutkijoita ja asiantuntijoita. Suurimmalla osalla suomalaislapsista ja - nuorista menee tilastojen valossa varsin hyvin. Mutta on liikaa epäterveitä ilmiöitä. Juurettomuus ja turvattomuus näkyvät tänään nuorissamme - ilkivalta on muuttunut väkivallaksi, piittaamattomuus on johtanut lasten lisääntyneeseen päihteiden käyttöön ja epävarmuus tulevaisuudesta on luonut maaperää ääriliikkeille ja anarkismille. Nuorison julkijuopottelu ja kaljakassiporukat esimerkiksi täällä Helsingin puistoissa ja keskustassa osoittavat, että myös me aikuiset ja järjestysvalta "sallimme" vääriä asioita.

Nuorisoa on riittävästi paheksuttu. Mielestäni nyt on aika siirtää keskustelu toiselle tasolle. Meillä aikuisilla on oltava käsitys siitä, mikä on toivottava suunta. On alettava pohtia keinoja, joilla voimme lisätä lastemme ja nuortemme perusturvallisuutta ja vähentää epätoivottavaa käyttäytymistä. On tarjottava varhaisnuorille välineitä hyvän, rakentavan ja motivoivan elämän luomiseen. Katse kääntyy vääjäämättä perheeseen, vanhemmuuden tukemiseen ja perheen vahvistamiseen. Suomalaisen perhe-elämän tärkein raamittaja on työ ja työelämän vanhemmille asettamat vaatimukset. Naiset ja miehet osallistuvat kokopäiväisesti palkkatyöhön ja vastuu lasten arjesta hoituu kodin ulkopuolella.

Olen ilokseni huomannut, että monella taholla on havahduttu. Perhe on nousemassa vaalien tärkeimmäksi teemaksi - eräät kyyniset puhuvat jopa vaalikikkailusta! Suomen Kuntaliitto on valmistamassa lapsipoliittista muistiota. Sen tausta-aineistosta selviää, että "lapsiperheissä tehdään paljon töitä" ja "lama on lisännyt perheiden ihmissuhteiden ongelmia". Perheen ja työn välisessä kilpailussa perhe jää väistämättä häviölle. Kiire, tuskainen itsetutkiskelu, riittämättömyyden tunne ja uupumus nakertavat perusturvallisuutta ja hyvän elämän edellytyksiä.

Olen huolestunut nykytilanteesta, vanhempien jaksamisesta työelämässä ja siitä, miten se säteilee perheeseen ja arkeen. Tilanne on sidoksissa siihen, miten me suhtaudumme vanhemmuuteen ja kasvatusvastuuseen. Perheen ja työn välisessä kilpailussa perhe jää väistämättä häviölle, koska se ei pysty tarjoamaan sellaisia yksilöllisiä menestyksen mittareita, joita me arvostamme. Työelämän asettamat kasvavat vaatimukset ovat luoneet kilpailuhenkeä, jossa voimakkaimmat pärjäävät, heikot syrjäytyvät. Perheitä hajottavia voimia on paljon. Monet perheet ovat ahtaalla. Emme jaksa tai emme ehdi tuntea mielihyvää lastemme kanssa olemisesta. Lapsella ja nuorella ei ole sijaa ajattelussamme eikä yhteiskunnassamme. Toivon, että tänne Malmin yläasteen koululle kutsutut asiantuntijat voivat osaltaan viedä keskustelua eteenpäin. Haluan kiittää koulua ja sen johtoa mahdollisuudesta saada järjestää tilaisuus täällä teidän nykyaikaisissa tiloissanne.


Palaan vielä lopuksi pienten koululaisten iltapäiväkerhotoimintaan, jonka järjestäminen on alkanut vauhdikkaasti. Tiedot, joita olen saanut eri puolelta Suomea osoittavat, että toimintaa on ideoitu innostuneesti uudenlaisen kumppanuuden hengessä. Erityisen ylpeä olen kotikaupungistani Helsingistä. Koululaisten aamu- ja iltapäivätoimintaa selvittäneen työryhmän raportti osoittaa, että iltapäivätoimintaa tässä kaupungissa tarvitsee lähes 90 % koululaisista. Helsingissä viranomaiset ovatkin lähteneet päämäärätietoisesti kehittämään kerhotoimintaa. Myös Opetushallitus on voimakkaasti edistänyt koululaisten iltapäivätoimintaa. Vuoden alusta alkaneen kokeilun tarkoituksena on löytää uusia toimintamalleja.

Opetushallituksen kerhokokeiluhanke toi esille, että arviolta vain joka neljännessä kunnassa koululaisten iltapäivätoiminta on jollain lailla järjestetty. Mielestäni hyvät hankkeet tarvitsevat kaiken mahdollisen tuen. Omalta osaltani toivon, että asiaa voidaan edistää nimeäni kantavalla tunnustuspalkinnolla. Sen saa tänään kolme kuntaa ja niiden kumppanit. Palkittujen valinta oli vaikeaa, sillä hyviä ehdokkaita oli paljon. Toivon, että nämä taiteilija Riitta Nelimarkan kokoelmasta "Inter Konttinen ja hänen ihanat ystävänsä" valitut serigrafiat tuovat iloa arjen aherrukseen.

Pyydän, että Opetushallituksen ylijohtaja Aslak Lindström jakaa kanssani tunnustuspalkinnot.

Valintakriteereinä pidettiin seuraavia seikkoja:
- kumppanuus toteutuu laajapohjaisesti ja vastuu - myös taloudellinen - jakautuu eri toimijoiden kesken
- painopiste on toiminnan, ei hoidon järjestämisessä; mukana murrosikäiset
- hankkeet pyrkivät myös tukemaan vanhemmuutta
- kuntien erilaisuus ja kyky verkostoitua.

1. Keravalla hanke on seutukunnallinen (Kerava, Järvenpää, Tuusula) yhteiskumppanuushanke. Murrosikäisten lasten iltapäivätoimintaa kehitetään yhdessä kaupungin nuorisotoimen kanssa. Hankkeen tavoitteena on löytää uusia verkostoitumiseen pohjautuvia malleja. Yhteistyötä on kunnan, vanhempien, seurakunnan sekä erilaisten järjestöjen, yhteisöjen ja yritysten kanssa.

Keravalta tunnustuspalkintoa on tullut hakemaan koulutuslautakunnan puheenjohtaja Anita Wilén, koulutusjohtaja Hely Parkkinen, avoimen päivähoidon vastaava ohjaaja Marja-Liisa Laine, seurakunnan lapsityönohjaaja Maija Martikainen, Mannerheimin Lastensuojeluliiton Keravan yhdistyksen hallituksen jäsen Sigbrit Kivinen ja urheiluseura Keravan Pesiksen puheenjohtaja Kaija Tanner.

2. Mikkelissä koululaisten iltapäivätoimintaa koordinoi hallinnon ja järjestöjen edustajista muodostettu vapaamuotoinen ja laajapohjainen neuvotteluelin. Kerhot kokoontuvat kouluissa, nuoriso- ja seurakunnan tiloissa. Toiminta on varsin monimuotoista sisältäen mm. liikuntaa, musiikkia, askartelua, kokkausta, atk:ta ja ilmaisutaitoa.

Mikkelistä täällä ovat koulutoimenjohtaja Heikki Hirvosen johdolla yhteistyötahojen edustajat. projektisihteeri Päivi Siiskonen, Mannerheimin lastensuojeluliitto, 4-H -neuvoja Ritva Valjakka, Mikkelin 4-H -yhdistys, projektipäällikkö Sanna Kekkonen, Etelä-Savon Marttapiiriliitto, projektipäällikkö Teemu Ripatti, Etelä-Savon Liikunta ja seurakunnan lapsityön ohjaaja Liisa Rautiainen.

3. Limingassa toimintaa organisoi kerhotoiminta. Kunnan eri hallinnonalojen ja eri järjestöjen sekä yhdistysten yhteinen tavoite on saada lapset ja nuoret mukaan erilaisiin toimintoihin ja valvottuun tekemiseen ennen ja jälkeen koulupäivän. Sidosryhmät ja hallintokunnat pyrkivät toteuttamaan laajaa yhteistyötä keskenään. Koulun kiinteistöt ovat käytössä ilman kustannuksia.

Limingalta Helsinkiin ovat saapuneet sivistystoimen johtaja Marjatta Pylvänäinen-Suorsa, koulujohtaja Maija-Liisa Junttila ja Mannerheimliiton paikallisosastosta lastentarhanopettaja Anna-Maija Sohlo.