Rouva Eeva Ahtisaaren puheenvuoro Havukallion koululla Maailma kasvattaa -tapahtumassa
24. maaliskuuta 1999

Kohtasin lasten kasvatukseen liittyvät kulttuurierot ensimmäistä kertaa toden teolla asuessamme New Yorkissa 1970-luvulla. Poikamme Markon luokkatoverin Pablon äiti Marie-Christine Mathiasson totesi kerran keskustellessamme, että te pohjoismaalaiset vanhemmat ette välitä lapsistanne. Aluksi hätkähdin, sitten loukkaannuin tästä suorasta kommentista. Pyysin häntä perustelemaan sanomaansa. "Te ette aseta lapsillenne rajoja", hän totesi yksikantaan.

Puolustauduin ärhäkästi toteamalla, että me Pohjoismaissa haluamme kasvattaa lapsemme vastuuntuntoiseen itsenäisyyteen. Siksi annamme heille paljon henkistä ja fyysistä liikkumavaraa. Keskustelu jäi kuitenkin vaivaamaan ajatuksiani, ja huomasin, että chileläinen ystävättäreni oli omalla tavallaan oikeassa. Viime aikojen nuoriin liittyvät uutiset osoittavat sen. Meillä Pohjoismaissa vapauden kääntöpuolella todellakin voi vaania rakkaudettomuus. Liian varhainen itsenäisyys aikaansaa turvattomuutta. Lasten henkinen hätä, yksinäisyys, alistuminen rikollisuuteen, päihteidenkäyttöön ja huumeisiin viittaavat siihen, että kasvatusmallissamme kaikki ei todellakaan ole kohdallaan!

Viime vuoden aikana olen pohtinut lukuisten asiantuntijoiden kanssa suomalaisen perheen tilaa. Olen vieraillut seminaareissa ja luentotilaisuuksissa, joissa on analysoitu suomalaislasten runsasta päihteidenkäyttöä, vanhemmuutta sekä perheen ja työelämän yhteensovittamista. Helmikuussa aloitteestani Malmin yläasteen koululla pohdittiin varhaisnuoruuteen liittyviä erityispiirteitä. Ilokseni olen voinut huomata, että lasten iltapäivätoiminnan järjestämisessä monet kunnat ovat lähteneet ennakkoluulottomasti toteuttamaan uudenlaisen kumppanuuden mallia.

Tänään meillä on käytössä hyllymetreittäin tietoa nuorten asenteista, elämästä, elämäntavasta ja nuorten tekemien valintojen perusteista. Tietoa ei puutu, mutta meiltä puuttuu kyky suodattaa olennainen tästä informaation määrästä. Aikamme kynnyskysymyksiä on se, miten voimme toteuttaa hyvää elämää. Miten suomalaiset määrittelevät hyvän elämän? Eräät perusarvot nousevat kerta toisensa jälkeen esille. Viime syksynä julkaistun Väestöliiton perhebarometrin sanoma oli varsin selvä ja se myötäilee muita samansuuntaisia arvomittauksia: suomalaiselle tärkeät arvot liittyvät perheeseen, työhön ja mahdollisuuteen elää omien arvojensa mukaisesti.

Miksi sitten saamme päinvastaisia viestejä? Kilpailusta, pärjäämisestä ja menestyksestä on tullut yhteiskunnallinen mittari. Olen huolestunut nykytilanteesta, ennenkaikkea vanhempien jaksamisesta työelämässä ja siitä, miten se säteilee perheeseen ja arkeen. Tilanteeseen heijastuu oma suhtautumisemme vanhemmuuteen ja kasvatusvastuuseen. Perheen ja työn välisessä kamppailussa perhe jää väistämättä alakynteen, sillä se ei pysty tarjoamaan sellaisia yksilöllisiä menestyksen mittareita, joita me arvostamme.

Vanhemmat ovat liikaa joutuneet puun ja kuoren väliin. Tässä tilanteessa unohtuu arki ja arjen jokapäiväisten rutiinien tärkeys. Koti on se paikka, jossa lapsemme ja nuoremme oppivat sosiaalisen kanssakäymisen ja tapojen perussäännöt. Kotona voidaan oppia ja erehtyä, harjoitella vuorovaikutusta muiden perheenjäsenten, erityisesti aikuisten kanssa. Olenkin ollut suruissani tiedoista, joiden mukaan yhteinen arkiateriointi perheissä on vähentymässä. Se on suuri menetys perheyhteisöllisyydelle.

New Yorkissa asuessamme opin paljon muilta vanhemmilta. Huomasin, että vaikka itse olin "vapaasta kulttuurista tullut", eivät kasvatusmallini olleet läheskään täydellisiä. Koin, että tärkeintä oli olla tekemisissä muiden poikani luokkatovereiden vanhempien kanssa. Siten saatoimme murtaa keskinäisiä ennakkoluuloja, vaihtaa mielipiteitä ja keskustella lasten kasvatuksesta. Yhdessä pohdimme mahdollisia esiin nousseita ongelmia ja kipukohtia sekä vanhemmuuteen liittyviä iloja ja suruja.

Vanhempien läsnäolo lasten elämässä on tärkeää, mutta lähes yhtä tärkeää on se, että vanhemmat ovat yhteydessä toistensa kanssa ja tuntevat toisensa. Koulujen vanhempainilloissa olisi ennakkoluulottomasti keskusteltava esimerkiksi lasten alkoholinkäytöstä ja sovittava yhteisistä rajoista ja pelisäännöistä. Vanhemmilla on oltava vastuu ja velvollisuus olla kiinnostunut siitä, mitä lapsen elämään kuuluu.

Havukallion koulu on lähtenyt toteuttamaan ennakkoluulottomasti monikulttuurisuutta ja maahanmuutto-opetusta kasvatusohjelmassaan. Tutkimusten mukaan monietninen koulu edistää kykyä toimia myöhemminkin aikuisena erilaisissa kulttuuriympäristöissä. Omat vaatimattomat kokemukseni kouluajalta tukevat tätä ajatusta. Nuoruuteni koulukaupungissa Kuopiossa arkeen kuuluivat naapurikoulujen, sokeain ja kuurojen koulujen oppilaat. Näihin kouluihin tuli oppilaita ympäri maata ja me koululaiset totuimme näihin "erilaisiin" nuoriin mm. koulumatkoilla auttaessamme kadun ylityksessä ja jutellessamme. Opimme, että olimme itse asiassa samanlaisia nuoria, toiveinemme ja haaveinemme. Myös ortodoksisen kirkon ja uskonnon läsnäolo kaupungissamme auttoi meitä ymmärtämään, että on muitakin uskontoja kuin luterilaisuus.

Havukallion koulussa annetaan oppilaille opetusta äidinkielessä. Kuten me suomalaiset niin hyvin tiedämme, oman kulttuuri-identiteetin ja kansallisten erityispiirteiden kunnioittaminen on tärkeää. Haluan rohkaista koulua ja vanhempia jatkamaan tällä valitsemallanne tiellä. Muistan itse kuinka tärkeää osaa lauantaisin pidetty suomi-koulu merkitsi meidän perheellemme Tansaniassa ja sittemmin New Yorkissa. Toivotan teille kaikille runsaasti jaksamista tärkeässä työssänne!