ROUVA EEVA AHTISAAREN AVAUSPUHEENVUORO KIRKKOPÄIVILLÄ 14.5.1999

"Vanhemmuuden tukeminen"

Helsingissä on viime aikoina pyörinyt täysille saleille ranskalaiskirjailija Victor Hugon tunnetuimmasta romaanista Kurjat tehty näytelmäversio. Tämä kirja ilmestyi vuonna 1862 sekä Pariisissa että Brysselissä, ja siitä tuli heti sangen suosittu koko Euroopassa. Kurjia luettiin meilläkin eräänlaisena yhteiskuntakriittisenä analyysina, jossa pääosaan nousivat lapset, erityisesti Pariisin katupojat. Kuten professori Matti Klinge on muutamissa viimeaikaisissa artikkeleissaan osoittanut, Victor Hugo kuvaa katupoikien maailman onnelliseksi ja huolettomaksi. Vaikka heiltä puuttui ruokaa ja kunnolliset vaatteet, kaupunki sellaisena tarjosi samalla kertaa vapauden ja suojan.

Hugon kirjan sanoman ajattomuus vie ajatukset tähän päivään. Miltä Kurjat näyttäisi sijoitettuna 1990-luvun Suomeen? Miten voi suomalainen lapsi, vaikka hän ei eläkään kadulla eikä siltojen alla? Onko lapsuus meillä tänään huoletonta, turvallista ja onnellista - ja jos on, niin minkälaisista aineksista tuo arkinen onni koostuu? Suomalaisten lasten terveyttä on viime vuosikymmeninä pidetty hyvänä - meillähän lapsikuolleisuus on maailman alhaisinta. Tällä vuosikymmenellä on havahduttu pohtimaan lasten ja nuorten häiriökäyttäytymisen ja runsaan päihteiden ja alkoholin käytön syitä. Pohdinnat osoittavat, että kaikki ei ole hyvin.

Haluan tässä puheenvuorossani puuttua kahteen seikkaan. Aion yhtäältä pohtia keskilapsuuden eli ikävuosien 8-12 erityispiirteitä. Toisaalla haluan nostaa esille kysymyksen siitä, miten me vanhemmat sukupolvet, äidit ja isoäidit, isät ja isoisät, voimme muuttaa suhtautumistamme nuorten perheiden tilanteeseen. Puheenvuoroni taustalla on viimeisen vuoden aikana tapahtunut kehitys, muutos suhtautumisessamme perheeseen, sekä erityisesti nuorten häiriökäyttäytymiseen.

Noin reilu vuosi keskustelu pienten lasten yksinäisten iltapäivien aikaansaamista riskitekijöistä lähti voimallisesti liikkeelle. Riskejä olivat - kuten akatemiaprofessori Lea Pulkkinen on pitkän aikavälin tutkimuksissaan voinut osoittaa - lapsen kokema turvattomuus ja yksinäisyys, henkinen hätä sekä alistuminen jopa pikkurikollisuuteen ja päihteiden käyttöön. Olen innostuneena seurannut sitä reippautta ja tehokkuutta, jolla suomalaiset tarttuivat ongelmaan. Sekä paikallistasolla että valtakunnallisesti on haettu ja kokeiltu ratkaisuja pienten koululaisten eli 7. ja 8. vuotiaiden iltapäivätoiminnan monipuolistamiseksi.

Vähemmän on lähdetty pohtimaan seuraavan ikävaiheen eli keskilapsuuden emotionaalisia ja fyysisiä tarpeita. Kysymys on ajankohtaisempi nyt kuin koskaan aikaisemin tällä vuosikymmenellä, sillä nuorison epätoivottava käyttäytyminen ja väkivaltaisuus on paljon ollut esillä; viimeksi Turun vappupuukotusten jälkeen. Näyttääkin siltä, että keskilapsuus eli ikävaihe 8-12 -vuotiaat ovat jääneet unohduksiin, ja tätä ikävaihetta elävien koululaisten erityistarpeet ovat jääneet vaille riittävää huomiota.

Olen monien päiväkotivierailujeni aikana huomannut, että suomalaisista lapsista jaksetaan pitää hyvää huolta aina siihen asti, kun lapset siirtyvät kouluun. Ikävuosien 8-9 aikana tapahtuu meillä nopea ja liian varhainen irrottautuminen kodin ja perheen piiristä. Päiväkotilapsuudesta liu’utaan ikäänkuin varkain nuoruusikään. Jopa ala-astetta käyviä lapsia on kuin vahingossa alettu nimittää varhaisnuoriksi, vaikka esimerkiksi kansainvälisen tutkimuskirjallisuuden mukaan varhaisnuoruus alkaa vasta noin 13-vuotiaana.

Uskon, että tämä suomalainen "valeitsenäistyminen" on vaikuttanut siihen, että vanhempien ja lasten maailmat eriytyvät liian varhain toisistaan. Kuitenkin keskilapsuus on lapsen kehityksen kannalta tärkeää aikaa. Tähän vaiheeseen sijoittuvat muutokset älyllisessä toiminnassa, ja lapsi tarvitsee tukea mielikuvamaailmansa ja arvojensa ja moraalin kehittämiseen. Nyt lapset vedetään liian varhaisessa vaiheessa mukaan kovaan arkirealismiin, johon kuuluu yksin pärjääminen, liian varhainen itsenäistyminen, raaka naturalismi ja avoin seksuaalisuus. Juurettomuus ja turvattomuus näkyvät ilkivallassa ja väkivallassa, piittaamattomuus on johtanut lasten lisääntyneeseen päihteidenkäyttöön. Epävarmuus tulevaisuudesta on luonut maaperää ääriliikkeille ja anarkismille. Nuorison julkijuopottelu ja kaljakassiporukat esimerkiksi kotikaupungissani Helsingissä osoittaa, että myös me aikuiset ja järjestysvalta "sallimme" vääriä asioita.

Vaikka lapset ja nuoret viihtyvät keskenään, he tarvitsevat aikuisen tukea ja valvontaa. Tiedämme, että lapset voivat olla armottomia keskenään, kuten koulukiusaaminen ja lasten yhdessä tekemät näpistelyt osoittavat. Keskilapsuuden aikana tapahtuu lapsen moraalinen kehitys, hänen järkeilykykynsä kasvaa, ja muodostuvat käsitykset oikeasta ja väärästä. Tänä aikana opitaan tunteiden ja mielialojen hallintaa. 8-13 vuotiaat lapset tarvitsevat aikuisia, aikuisen esimerkkiä ja vuorovaikutusta. Jos hyviä kasvattavia vaikutteita ei ole, voi esiin nousta agressiivisuus ja ahdistuneisuus. Epäsosiaalinen kehitys saa perustansa tässä iässä.

Vastuu on aikuisilla. Meidän on tiedettävä, mikä on kasvatuksen toivottava suunta. Näyttää siltä, että ennaltaehkäisevän kasvatustyön merkitystä on alettu arvostaa. OAJ ja seitsemän muuta kasvatus-, terveys-, ja sosiaalialan toimijaa ovat järjestäytyneet "herättämään" suomalaiset tuntemaan yhteistä vastuuta lapsista ja nuorista. On kysymys vanhemmuuden tukemisesta ja halusta vahvistaa perhettä. Suomalaisen perhe-elämän tärkein raamittaja on työ ja työelämän vanhemmille asettavat vaatimukset. Olen huolestunut nykytilanteesta, vanhempien jaksamisesta työelämässä ja siitä, miten se säteilee perheeseen ja arkeen. Perheen ja työn välisessä kilpailussa perhe jää väistämättä häviölle. Se ei tarjoa riittäviä menestyksen mittareita.

Kuulun siihen sukupolveen suomalaisia naisia, jotka hieman kadehtien ovat seuranneet nuorten perheiden materiaalisen hyvinvoinnin lisääntymistä. Kodeissa on runsaasti moderneinta tekniikkaa, mutta harva meistä ymmärtää kuinka kalliiksi se tulee. Saimme juuri lukea maan päälehdestä, että viestintäkulut haukkaavat suuren siivun perheen rahoista. Keskivertoperheessä useita kymmeniä tuhansia markkoja käytetään vuosittain autoihin, kodinkoneisiin, televisioihin, tietokoneisiin, musiikkilaitteisiin ja kännyköihin.

Kaiken tavaran keskellä eläviä nykyäitejä onkin helppo syyttää laiskuudesta ja turhasta narinasta. Olen ollut huomaavinani, että syyttely ja kaunaisuus erityisesti eri sukupolvien äitien välillä on kasvamassa. Nuori perhe on helppo jättää yksin tavaran keskelle ja ajatella: "Yhden lapsen ja kodinkoneiden keskellä kehtaavat vielä valittaa!" Saamani palaute erityisesti nuorilta äideiltä osoittaa kuitenkin, että jokaisella sukupolvella on oma käsitys hyvän elämän edellytyksistä. Emme voi verrata itseämme lapsiimme, sen sijaan voimme yrittää ymmärtää heitä. Nykyvanhempien rasitus ei ole enää fyysistä, vaan psyykkistä ja henkistä. Kun työelämä on muuttunut ennustamattomaksi ja uudella tavalla vaativaksi, kumpuavat nuoren perheen paineet, väsymys ja valitus elämän epävarmasta ja sirpaleisesta perustasta. Tässä suhteessa me ikääntyneemmät kasvattajat voimme olla avuksi, antamalla apua, tukea ja neuvoja. Vastavuoroisesti se edellyttää "vanhan kansan" taitojen, tietojen ja viisauden arvostamista.

Hyvät kuulijat,

Palaan alussa esittämiini ajatuksiin Hugon Kurjat -romaanista. Nykyajan lapsen kurjuus muodostuu yksinäisyydestä, turvattomuudesta ja ilottomuudesta. Meillä kaikilla on vastuu siitä, että vanhemmuus, äitiys ja isyys saisivat enemmän tilaa arjessa ja arkipäivän elämässä. Vain siten voidaan luoda perusta hyvälle elämälle.