ROUVA AHTISAAREN PUHE HELSINGIN DIAKONISSALAITOKSEN KOULULAISTEN ILTAPÄIVÄKERHONOHJAAJIEN KOULUTUKSEN PÄÄTÖSJUHLASSA 18.5.1999

Vaikeana kato- ja nälkävuonna 1867 avattu Helsingin Diakonissalaitos on ollut eräs kristillisen hyväntekeväisyystyön pioneereista Suomessa. Varakas Aurora Karamzin, oman aikansa tunnetuimpia helsinkiläisiä seurapiirikaunottaria, perusti diakonissalaitoksen Suomen pääkaupunkiin esikuvanaan Pietarin Evankelinen hospitaali. Monen aikalaisensa lailla Karamzin kiinnostui kristillispohjaisesta hyväntekeväisyydestä, ja tuonaikaisen aatteellisen toiminnan helmi, tämä laitos, on yhä aktiivisesti vaikuttava ja elinvoimainen.

Onko Diakonissalaitoksen perussanoma muuttunut, vaikka vuosisadat vaihtuvat? Diakonissalaitos on osannut hyvin sopeutua eri aikakausien haasteisiin. Pitkä historia on voimavara. Tänä vuonna perheeseen, lasten ja nuorten kasvamiseen sekä vanhemmuuteen liittyvät kysymykset ovat olleet monella tavalla esillä. Voimme jopa puhua eräänlaisesta kansallisesta heräämisestä - eri tahoilla on havahduttu pohtimaan lasten ja nuorten häiriökäyttäytymisen, väkivaltaisuuden ja runsaan päihteiden, huumeiden ja alkoholin käytön syitä.

On huomattu, että kaikki ei ole hyvin. Moni toimija on lähtenyt liikkeelle. Vastuullinen ja ennaltaehkäisevä kasvatustyö on jälleen saamassa enemmän huomiota. Ilokseni huomasin, että OAJ ja seitsemän muuta kasvatus., terveys- ja sosiaalialan toimijaa ovat järjestäytyneet "herättämään" suomalaiset tuntemaan yhteistä vastuuta lapsista ja nuorista. On kysymys vanhemmuuden tukemisesta ja halusta vahvistaa perhettä.

On tärkeää, että myös hallitusohjelmassa on vihdoin oma perhepoliittinen osa. Tavoitteet on kirjattu varsin selvästi: hallitus haluaa edistää "sellaisia olosuhteita ja eri toimijoiden välistä yhteistyötä, jolla tuetaan vastuullista vanhemmuutta, turvallista kasvuympäristöä ja kasvua tasapainoiseen aikuisuuteen." On olennaista, että ohjelmaan on kirjattu tavoitteeksi pienten koululaisten aamu- ja iltapäivähoidon kehittäminen. Hallitusohjelman toteuttaminen ei enää voi olla yksin valtion vastuulla. Tarvitaan jaettua vanhemmuutta, aktiivisuutta ja kumppanuutta eri toimijoiden kesken.

Keväällä 1998 alkoi keskustelu pienten koululaisten yksinäisten iltapäivien aikaansaamista riskitekijöistä. Riskejä olivat - kuten akatemiaprofessori Lea Pulkkinen on pitkän aikavälin tutkimuksissaan voinut osoittaa - lapsen kokema turvattomuus ja yksinäisyys, henkinen hätä sekä altistuminen rikollisuuteen ja päihteidenkäyttöön. Olen innostuneena seurannut sitä ripeyttä ja tehokkuutta, jolla suomalaiset tarttuivat ongelmaan. Kunnat ja yhdistykset ovatkin kiitettävästi lähteneet hakemaan uudenlaisen kumppanuuden hengessä ratkaisuja pienten koululaisten eli 7. ja 8. vuotiaiden iltapäivätoiminnan järjestämiseksi. Tavoitteena on syrjäytymisen ehkäisy ja lasten aktiivisuuden lisääminen. Näissä merkeissä olemme täällä Diakonissalaitoksella tänään.

Nyt kun iltapäivätoiminta on lähtemässä käyntiin maan eri puolilla, on syytä pysähtyä pohtimaan toiminnan sisältöä ja tavoitteita. Olen kiinnittänyt huomiota myös siihen, että vuosi sitten esittämääni ajatusta koulupäivän rakenteen muuttamisesta ei ole julkisuudessa juurikaan käsitelty. Myöskään pitkän kesäloman aiheuttamaan lasten yksinäisyyteen ei ole tartuttu. Uskon, että nyt on aika puhua toiminnan laadusta ja iltapäiväkerhon ohjaajien ammattitaidosta. Ammattitaitoiselta kasvattajalta vaaditaan kykyä tunnistaa ajoissa riskitekijät ja toimia tavoitteellisesti ja suunnitelmallisesti. Häneltä edellytetään kykyä toimia tunteella ja rakkaudella ja halua suojella lasta.

Toivon, että iltapäiväkerhotoimintaa ohjaisivat aito lapsikeskeinen näkökulma ja tahto kuunnella lasta. Lapsi on aikamoinen oman elämänsä ja arjen asiantuntija. Meidän aikuisten pitää enemmän kuunnella lapsiamme. Jokaisella meillä on varmasti muistissa kokemus siitä, miten hyvä kerho-ohjaaja, partiojohtaja, balettiopettaja tai jalkapallotreenaaja voi vaikuttaa. Jos lapsi pitää ohjaajastaan, mikä rikkaus se onkaan! Jos lapsi ei tahdo kerhoon (on liikaa meteliä, muut lapset kiusaavat, siellä ei tehdä mitään jne.) on lapsen mielipiteeseen suhtauduttava vakavasti.

Lasten iltapäivää ei pidä rakentaa vain "hoidon" vaan myös "toiminnan" varaan. Merkittävin kasvun alue lapsuudessa on erilaisten taitojen omaksuminen. Kulttuurisen jatkuvuuden peruselementti on. että lapset ja nuoret oppivat perustaitoja ja elämän hallintaa jäljittelemällä aikuisten toimintaa. Tänä teknistyneenä aikanakin saamme omanarvon tuntoa siitä, että osamme tehdä jotain käsillämme. Käden taitoihin liittyy läheisesti myös taiteellinen ilmaisu sen eri muodoissa sekä liikunnan merkitys.

Olemme lähteneet hyvälle tielle, rakentamaan parempaa lapsuutta. Vaikein osuus on vielä edessä, jos haluamme olla samalla viivalla kuin useimmat muut läntiset maat. Monissa pidemmän kasvatus- ja koulutuskulttuurin maissa alle 12-vuotiaitten lasten suojelu on kirjattu lakiin. Voisimme hetken miettiä ajatuksella, miten moneen asiaan se vaikuttaisi, jos meillä olisi laitonta jättää alle 12-vuotiaita lapsia yksin. Se merkitsisi ennen kaikkea lapsikeskeisen ajattelun läpilyömistä yhteiskunnan kaikilla tasoilla.

Näillä sanoilla haluan toivottaa teille, hyvät iltapäiväkerhonohjaajat, mitä parhainta menestystä vaativassa, mutta tärkeässä työssänne!