Rouva Eeva Ahtisaaren tervehdyspuhe Lapsen oikeuksien päivän juhlaseminaarissa Marina Congress Centerissä 19.11.99

Viime aikojen keskustelu lasten ja nuorten elämän perusteista ja koulun kriisistä kiteytyy mielestäni yhteen kysymykseen: minkälainen on meidän aikuisten tulevaisuuskuva? Mikä on se maailma, johon me lapset kasvatamme? Ja ennen kaikkia, uskommeko me aikuiset, että tulevaisuus on parempi?

Ennen oli suo, kuokka ja Jussi. Tänään on maapallo, tietokone ja Linux. Uusi vuosituhat lähestyy. On aika pysähtyä katsomaan mennyttä, ja pohtia tulevaisuutta. Lähes rajaton ihailumme teknologian innovaatioita, koneita, autoja, televisioita ja kännyköitä kohtaan on johtanut meidät nopeasti eräänlaiseen "tässä ja nyt" elämään. Kiintopisteitä haetaan sähköisesti ja samanaikaisesti maailman eri puolille, kaikki rajat ylittäen. Suuret kokemukset tapahtuvat muualla (riittänee, että viittaan formuloiden maailmaan), ja luovat illuusion yhteisestä kokemuksesta, unohtuakseen sitten taustalle uusien, nopeasti vaihtuvien kokemusten tieltä.

Miten suomalainen kasvatuskeskustelu liittyy kansalliseen teknologiaihailuun? Uskon, että olennaisesti. On kiistatonta, että sähköinen tietoliikenne on tuonut mukanaan monia hyviä puolia. Maailma on avautunut ja liikkuvuus - myös henkinen - on lisääntynyt. Tasa-arvo ja yksilöllistyminen lisääntyvät. Suomi ei enää ole periferiaa, vaan osa globaalia helminauhaa, tasa-arvoisena, pärjäämisensä rajoja hakien.

Me osaamme olla ylpeitä teknologian kansallisista saavutuksista. Mutta osaammeko olla ylpeitä myös siitä, että mekaanisuus, lyhyttempoisuus, turvattomuus ja kiire ovat tulleet arjen kumppaniksemme. Historia, perinne ja kulttuurinen jatkuvuus on marginalisoitu.

Haluan tässä yhteydessä nostaa esiin huoleni nykyisen ihmiskäsityksen kapeudesta, sosiaalisten yhteisöjen hajoamisesta ja perheen muuttumisesta kilpailuyksiköksi. Ovatko koneet tehneet meistä parempia ihmisiä ja onko lähimmäisenrakkautemme lisääntynyt? Auttaako tietotekniikka meitä löytämään viisaan vanhemmuuden? Välineet muuttuvat, mutta ihminen tarpeineen on ja pysyy.

En usko, että ratkaisu löytyy koneiden maailmasta, vaan perinteisten eettisten arvojemme elinkelvollisuudesta. Elämme riskiyhteiskunnassa, jolle tunnusomaista on ennalta- arvaamattomuus. Harva meistä osaa kertoa, millainen on tulevaisuus. Tarvittaisiin ennustajalahjoja, jotta voisimme lapsillemme kertoa, mihin ammattiin kannattaa sijoittaa tai mikä tuotannonhaara tulee pärjäämään. Siksi kasvamis- ja kasvatusprosessissa tärkeintä on aikuisen esikuva ja esimerkki.

Olemme varsin nopeassa tahdissa, muutamassa vuosikymmenessä, siirtyneet yhtenäiskulttuurista arvopluralismin aikaan. Ennen vanhaan, minun lapsuudessani sanottiin, että "joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee". Vanhahtavasta sävystä huolimatta sananparsi ei ole menettänyt merkitystä: sillä tarkoitettiin kasvatusta ja kasvamista yhteisöllisyyteen. Jos lähiyhteisön turva ei toimi lapsuudessa, syrjäytyminen ja empatian puute, tunteettomuus ja pahan valta lisääntyvät. Kovuus jatkuu sukupolvesta toiseen.

Olen viime kuukausina saanut runsaasti viestejä "kentältä", ammattikasvattajilta ja vapaaehtoistyöntekijöiltä. Pienten koululaisten iltapäivätoiminnan järjestämiseen liittynyttä suurta innostusta on seurannut turhautuminen ja uupumus. Palaute on ollut melko yhdenmukaista. Ongelmat tiedostetaan ja niistä puhutaan. Tietoa lasten ja nuorten hädästä on runsaasti. Silti tuntuu, että todellista muutosta ei synny. Lapsen näkökulma ei nouse esiin. Kovat tavoitteet hallitsevat.

 

Arvoisat kuulijat,

 

Perinteisten arvojen kellunta, jatkuva muutoksen haaste, on tehnyt meistä aikuisista epävarmoja kasvattajia. Olemme eksyksissä kotona ja koulussa vanhempina ja opettajina. Perheistäkin on tullut markkinavoimien kilpailuyksiköitä. Paluuta vanhaan aikaan ei ole, eikä modernia patenttiratkaisua ongelmiin löydy. Vastaan siksi alussa esittämääni kysymykseen aikuisten tulevaisuudenkuvasta. Ongelmakeskeisen ajattelun sijaan meidän tulee yhä enemmän tukeutua yhteiskunnassamme oleviin, eettisesti vahvoihin ja pysyviin arvoihin: rehellisyyteen, vastuullisuuteen, lähimmäisenrakkauteen ja solidaarisuuteen. Tässä työssä tarvitaan vanhoja, hyviä järjestöjä, kuten Mannerheimin Lastensuojeluliittoa, joilla on tervettä järkeä ja tuntuma suomalaiseen arkeen.